Jännittää kuin pientä oravaa ison pähkinävaraston edessä.

Jumalauta oikeasti miten joku asia voi vetää ihmisen hermot ihan riekaleiksi! Ja mistäs muusta puhunkaan kuin siitä asuntohommasta... Tässä on alle tunti niin soitan sille omistajalle ja ilmoitan että olisimme halukkaat ottamaan asunnon jos sen vain saamme. Ja ihan totta minä kyllä romahdan jossain määrin jos saamme huonoja uutisia, olen jo jostain syystä asennoitunut että tuo kämppä on meidän, mikä lie intuitio kenties...? Mistään muusta asunnosta se ei ole ollut näin voimakas, joten saa nähdä olenko oikeassa vai vain ihan liian toiveikas. 

Tässä kuitenkin aikaa tappaakseni kirjoittelen vähän eilisestä vaikkei silloin mitään kovin jännää tapahtunut. Mutta näin ihan sivuhuomautuksena että ensinnäkin perjantaina eräs nainen tuli ulkona minulle sanomaan että hänen mielestään jalkatatuointini on upea, kuulemma kauniit linjat. Minä ihan totta rakastuin siihen naiseen. Tuollaisia pitäisi olla enemmänkin! <3 Ja myöskin, tämä tapahtui perjantaina tai torstaina, Taru sanoi noita! :D 

Asiaan. 

Olimme eilen päivällä äidin ja Janin kanssa rannassa istuksimassa. Oli tarkoitus ottaa myös Taru mukaan mutta tyttö väsähti ja meni päikkäreille. 

Karpalolonkero viilensi mukavasti siinä kuumuuden keskellä.

Jani oli aluksi vastahakoinen yhteiskuvien suhteen, mutta sainhan minä sen pojan sitten lopulta tulemaan linssin eteen!

Jani on irvistelijä. :D Tulee äitiinsä. 

Panikoidakseni vielä ja valaakseni itseeni lisää (turhia?) toiveita niin äiti sanoi että tuo meidän mahdollisesti tuleva vuokranantajamme puhui ja käyttäytyi ihan samaan malliin kuin hänen nykyinen vuokranantajansa kun he silloin hakivat nykyistä asuntoaan. Nainen oli puhunut asiasta ihan kuin se olisi jo ollut jotenkin sovittu, ihan kuten tässä meidänkin tilanteessa kävi. Voi luoja että toivon niin että saamme sen asunnon, rakastuin niin sen pohjaratkaisuun ja siihen parvekkeeseen ja sijaintikaan ei ole huono vaikka hiukan syrjässä onkin! Se vain merkitsee sitä että siellä on suht rauhallista kun siitä ei kuitenkaan ole kuin kilometri tai vähän päälle tämän asuinalueemme keskustaan. Ja Helsingin keskustaan sieltä on matkaa ehkä nelisen kilometriä, että niin...

Voi vitura. Tuntuu etten pysty istumaan paikallaan tai etten pysty keskittymään mihinkään. Tahtoisin ajatella jotain muuta mutta asia pomppii mieleeni koko ajan. TÄMÄ ON NIIN HEMMETIN KAMALAA. Luojalle kiitos että tänään saa kuulla tuomion, en kestäisi enää esimerkiksi huomiseen. Palailen tänne taas kunhan saan hiukan koottua ajatuksiani, viimeistään sitten jossain vaiheessa että kerron miten kävi.

Tuhoisaa jännitystä.

Eilisen päivän asu oli niin hemmetin tyttömäinen etten oikein tiedä miten viihdyin siinä.

Mekko on ostettu vähän päälle kolme vuotta sitten Lindexiltä. Kuten huomaatte, se on mustavalkovihreä ja siinä on kukkakuviota. Kukkakuvio on mielestäni yleensä ihan nätin näköistä ja joskus jopa erittäin hurmaavaa, mutta en käytä kukkakuosisia vaatteita, paitsi tätä yhtä ja ainoaa. Eilen pengoin kuumeisesti kaappeja sillä halusin löytää jonkun suht kevyen mekon helteiden takia ja tämän sitten löysin! Oton ensimmäinen kommentti oli että "uuuuu mikä seksikäs kotiäiti" ja virnuilua siihen päälle. :D Mielestäni minusta ei saa ihan perus kotiäidin näköistä vaikka pukeutuisin verkkaripukuun.. :D

Minulla oli näköjään joku irvistelyvaihe päällä. 

Käväisimme tosiaan äidin kanssa Oranssitorilla tutkimassa vielä kerran, ja kappas vain! Löysin kolme kirjaa, ja ne maksoivat yhteensä alle kymmenen euroa. 

Aloitin jo lukemaan tuota Kehtolaulua, se on kauhukirja. Olen lukenut jo ihan mukavasti sitä ja voi jessus että teki tiukkaa mennä eilen yksin nukkumaan kun Otto jäi vielä koneelle... 

Sitten pääsemmekin siihen tärkeimpään, eli asuntonäyttöön! Koitan mahduttaa kaiken oleellisen mukaan ja älkää välittäkö jos teksti on vain siinä rajoilla saako siitä mitään selvää, sillä olen ihan täpinöissäni!

Menimme paikan päälle kuuden jälkeen ja jäimme sitten kadunvarteen arpomaan että kumpi talo se oli, sillä kahdessa talossa oli julkisivuremppa menossa ja toinen niistä oli nelonen ja toinen kakkonen, ja kakkonen oli se mitä etsimmekin. Kadunvarressa seisoi vanhahko nainen joka tuli meiltä kysymään hieman huonolla suomella että mitä etsimme. Sanoimme etsivämme numero kakkosta ja hän osoitti talon ja kysyi sitten tulimmeko katsomaan asuntoa. Se nainen oli siis kyseisen asunnon omistaja! Hän on kai saksalainen joten puhuu sillä korostuksella suomea, mutta puheesta saa hyvin selvää ja nainen vaikutti todella mukavalta. Jo puhelimessa olin saanut hänestä mukavan ja järkevän vaikutelman, eikä vaikutelma karissut kohdatessakaan. 

Menimme sitten hissillä kolmanteen kerrokseen ja suoraan asuntoon sisään. Se oli ihan täynnä kamaa kun edellinen vuokralainen vielä asui siellä, mutta kyllä asunnon koosta sai käsityksen. Ensin ovesta sisään mennessä tuli vastaan makkari oikealla puolella ja pieni vessa vasemmalla. Eteinen oli pitkä ja suht kookas, vasemmalle siitä haarautui pieni naulakkosyvennys josta pääsi myös toiseen makkariin josta taas pääsi olohuoneeseen. Kun käveli eteistä eteenpäin, suoraan edessä tuli kylpyhuone ja vasemmalle olohuone ja oikealle keittiö joka oli muuten hemmetin iso. Siihen mahtui kevyesti ruokapöytä ja tilaa jäi silti vielä ties millä mitalla! Kylpyhuoneeseen mahtui pesukone. 

Olohuoneesta pääsisi hiton isolle lasitetulle parvekkeelle jahka se ensin valmistuisi. Ai että!!

Kun olimme katsastaneet asunnon kävimme katsomassa vielä kellaritilat. Asuntoon kuuluu kylmäkomero ja kellarikomero ai jessus.. Samaten talossa on saunat ja uima-allas!! Nainen sanoi että saunavuoro olisi kai kympin kuussa tai jotakin. 

Juttelimme sitten vielä käytännön asioista ja nainen kysyi sitten että missä olemme töissä. Otto vastasi sitten että vartijana eräässä kauppakeskuksessa ja siitäkös sikisi keskustelu että onko vaikeakin työ ja mahtaa olla rankkaa. Aivan eri vastaanotto kuin mitä silloin oli kun totesimme että Otto on työtön.. Minä sitten sanoin että olen vielä toistaiseksi hoitovapaalla Tarun vuoksi, ja nainen sitten kehui että lapset ovat erittäin suloisia ja kyseli heidän ikänsä ja vaikka mitä. :) 

Rahoitushommista vielä sen verran oli puhetta että kun totesin tosiaan vuokran olevan liian kallis jos se olisi se 1250€ + vesimaksut noin 60€/kk, nainen sanoi vielä uudelleen että maksaisimme vain sen vuokran ja hän unohtaisi kohdaltamme vesimaksut. Hän kuulosti siltä että tahtoisi meidät vuokralaisiksi, sanoi hakevansa pitkäaikaisia vuokralaisia ja me todellakin olisimme sellaisia! Mainitsimme vielä sen että lokakuussa meidän täytyisi viimeistään löytää jokin kämppä irtisanomisemme takia. Tuli vielä ilmi että sinä aikana kun parveke ei ole käytössä, vuokra olisi vain 900€, nainen sanoi että ei kukaan täysijärkinen maksa täyttä vuokraa jos asunto on keskeneräinen. Siinä oli järkevä nainen ja hän taitaa todellakin ymmärtää tilanteemme! 

Hän kysyi että olemmeko kiinnostuneita, ja sanoimme kyllä olevamme. Hän sanoi siihen että jos vielä mietimme niin soitamme hänelle sunnuntaina yhdeksän jälkeen jos olemme kiinnostuneita ja hän tekee samana päivänä päätöksen kuka asunnon saa. 

Nyt on enää se ongelmana että jaksan pitää itseni kurissa huomiseen, ajattelin soittaa heti silloin yhdeksän jälkeen ja olla erittäin innostuneena ottamassa kyseisen asunnon, saa nähdä kuin ämmän käy! Mielenkiintoiseksi tämän tekee se että jos yhtään luotan intuitiooni niin veikkaan että asunnolla on vain ehkä kaksi tai kolme eri hakijaa... Asunto tuli meinaan nettiin toissapäivänä ja soitin siitä silloin heti samana päivänä ja seuraavalla päivälle eli eiliselle saimme esittelyajan. 

EN PYSY HOUSUISSANI!!! Minä haluan tuon kämpän, haluan haluan haluan HALUAN! 

Paniikkipaniikkipaniikki.

Kävimme eilen katsastamassa sen asunnon josta mainitsin edellisessä postauksessa. Asunto oli aivan mahtava, ehkä hiukan pieni mutta ei kuitenkaan liian, ja sijainti on aivan täydellinen! Lähellä palveluita ja bussipysäkkejä mutta kuitenkin syrjemmässä. Haimme sitä tietenkin, ja katsotaan nyt miten käy... Välittäjä lupasi soitella tänään. APUA. Olen panikoinut koko eilisillan ja tämän aamun, kohta katkeaa verisuoni päästä. 

Eilen minulla oli myöskin kaksi lävistysasiakasta, ja ystäväni napsi kuvia kun piikitin avutonta asiakasta numero yksi. 

Enkös olekin luotettavan ja asiantuntevan näköinen. 

Paikan merkkaamista.

"Perkele kun on pieni pallo!"

Olen epätoivoisesti koittanut saada ajatuksia muualle asuntoasiasta. Mm. katselin ja muokkasin nämä kuvat, kirjoitin tämän merkinnän, pelasin Oton kanssa korttia, tiskasin, pesin pyykkiä ja nyt ajattelin laitella pyykkejä vähän lisää ja lueskella hiukan. Ja panikoida silti. Siitä ei pääse mihinkään. Juttelimme jo eilen ties mitä että mitä sitten jos saisimme asunnon, ja nyt en sitten tiedä oliko se hyvä vai huono elätellä kauheasti toivoa sen suhteen että saisimme tuon. Toisaalta olosuhteet huomioon ottaen meillä olisi todella hyvä sauma saada tuo kämppä, ainakin hirveän moni kenelle olemme asiasta maininneet ovat sanoneet samaa. AAAAAAARGH. 

Nyt rauhoitun (tai siis yritän) ja menen juomaan kahvia.

Jännitystä ja ylimaallista väsymystä.

Lauantaista tulossa raporttia myöhemmin, nyt keskityn vinkumaan siitä kuinka paska olo mulla on. 

Univelkaa on ihan reippaasti näköjään. Eilen illalla kuvittelin että riittää vallan mainiosti että menen kymmeneltä nukkumaan ja jaksan silti nousta reippaana tähän päivään puoli kuudelta. Väärin väärin. Olen ihan tolkuttoman väsynyt ja tärisen kylmästä. Syy miksi olen näin aikaisin ylhäällä on se että ehdin käydä suihkussa ja meikata ennen kuin täytyy hieman kahdeksan jälkeen lähteä hipsimään kohti Hakaniemeä. Minullahan alkaa tänään se autoukoulun kakkosvaihe, tänään on ajon arviointi. Se alkaa yhdeksältä ja päättyy puoli yhdeltätoista. Ja minua jännittää niin hitosti. En oikeastaan tiedä miksi stressaan, minähän osaan ajaa! Ja tuo ei ole mikään koe edes! On minulla sinänsä syytä jännittää, nimittäin on hyvin todennäköistä että minua ajelutetaan keskustassa ja en ole siellä ajanut kunnolla sitten autokoulun. On se keskusta vaan semmoinen sokkelo ettei tosikaan... Joka toinen katu on yksisuuntainen tai siinä on kymmenen eri kaistaa ja siinäs sitten mietit että miten siellä nyt sitten ajetaan. Elättelin toiveita että minulta kysyttäisiin missä haluan ajaa mutta en usko. Olisi liian helppoa jos ajaisimme Itäväylää pitkin Herttoniemeen ja sieltä Siilitielle ja sieltä jotenkin koukkaisimme takaisin keskustaan. Mutta ainahan voi toivoa. Ja aina voi toivoa myös sitä että se opettaja on mukava niin että ei tarvitse pelätä että saa huudot niskaan jos vahingossa meneekin joku pieleen. Muistan vain sen kun yhdessä inssissä minulla on ihan kamala yrmynaama siinä, hän huusi minulle kun tein jotakin väärin! Tosin opettaja ja inssisetä on ihan eri asia, ja tuo autokoulu jossa käyn tämän kakkosvaiheen (se on sama missä kävin ykkösvaiheen) on todella mukava ja yleiskäsitykseni opettajista on rento, kiltti, ymmärtäväinen ja auttavainen. En kylläkään ole ainakaan muistaakseni tavannut tätä opettajaa joka tänään minulla on, täytyy vain toivoa että hän on yhtä mukava kuin kaikki aiemmat keitä olen tavannut. 
Ainahan voi käyttää tekosyynä sitä että on tosi väsynyt ja kertoa totuudenmukaisesti sen että ei ole keskustassa ajanut. En kylläkään ymmärrä miten joku paikka voikin olla niin monimutkainen. Miksi pitää kaikesta tehdä niin vaikeaa täällä Helsingissä? Olen ajanut muiden kaupunkien keskustoissa ja niissä ei ole mitään vaikeaa ja monimutkaista, mutta Helsinki... Auta armias. Aivan uskomatonta. 

Kaiken lisäksi olen tulossa flunssaan, hiukan yskittää ja kurkku on vähän karhea. Tuota ajosysteemiä ei kuitenkaan enää voi perua, siitä menee hervoton maksu jos niin tekee. Sitä paitsi haluan saada sen alta pois niin että se on sitten hoidettu ainiaaksi. Keskiviikkona tämä koko kakkosvaihe on jo ohi. 

Aamukahvi piristi hieman kun sitä olen tässä hetken siemaillut. Jäässä olen edelleen, minulla on paksu villatakki yllä ja huppu päässä. Ei tekisi ollenkaan mieli mennä suihkuun mutta pakko se on, likaisilla hiuksilla on vaikea lähteä mihinkään kun yleisfiilis olisi sen myötä huono. Ja voin sanoa että tarvitsen kyllä kaiken itsetunnon minkä suinkin saan koottua kasaan. Hiustenpesu on siis yksi todella tärkeä tekijä. Voi aina laittaa itsensä kauniiksi ja sitä kautta ainakin uskotella itselleen että hei, kyllä mä pystyn ihan mihin vaan mihin ryhdyn! Ja pitää vain muistaa että pienet mokat eivät ole ennenkään vahingoittaneet ketään ja että minäkin olen vain ihminen vaikka minulla ajokortti onkin. Minulla vain epävarmuus ilmenee todella herkästi juurikin auton ratissa jos vieressä on joku arvioimassa miten ajan. Minua ei yhtään häiritse ajaa keskustassa kun vieressä on esimerkiksi Otto jolla ei ole ajokorttia, sillä hän ei ole siinä arvioimassa ajanko oikein vai en. Tänään kun kyseessä on nimenomaan arviointi niin vähempikin nyt pistää pasmat sekaisin ja hien kihoamaan otsalle. Aamun mittaan kuluu varmaan ennätysmäärä hermotupakkia. Pitää muistaa rajoittaa hermokahvin juontia ettei tarvitse ajaessa kärsiä vielä kaameasta vessahädästäkin. 

Pitänee mennä syöttämään Taru ja repimään Otto sängystä ylös ja heti sen jälkeen on mentävä suihkuun ja alettava laittautumaan. Sitä kun ei tiedä montako kertaa sössin meikinkin näillä tärisevillä käsillä. :D Enhän suinkaan stressaa turhista, enhän?

Väsyttää.

Eilenkin olin niin väsynyt että nukuin viideltä yli tunnin päikkärit. Ja olisin nukkunut pidempäänkin ellen olisi pakottanut itseäni ylös kuuden jälkeen, ettei rytmi mennyt ihan persiilleen. Tosin hiivin kyllä takaisin nukkumaan jo heti kahdeksalta, ja heräsin sitten vähän vaille seitsemän aamulla. Ja väsyttää ihan rutosti vieläkin! Ei auta, pakko se on olla hereillä. Tänään on taas sellainen hulina-aamupäivä ettei tosikaan. Kymmeneltä Tarulla on neurologi, yhdeltätoista fysioterapia ja puoli yhdeltä käsiröntgen, voi pientä kun se joutuu kestämään niin paljon! Ja säälin vähän myös itseäni, tämä ottaa ihan hirveästi voimien päälle. Etenkin se kun joutuu pitämään sylissä lasta joka itkee peloissaan kun ei vielä ole ymmärrystä että häntä yritetään auttaa esim. sillä että otetaan verikokeita. Toivottavasti Taru ei saa mitään sairaalakammoa, vaan toivotaan että tämä tulisi Tarulle niin rutiiniksi että sitten isompana ei tarvitsisi kammota. 

Täytyy toivoa sormet ja varpaat ristissä että tuo auto ei ole jämähtänyt taas tuonne hankeen mihinkään jääkuoppaan, muuten ollaan kusessa ja pahasti. Taksiin en haluaisi tuhlata rahaa ellei ole ihan pakko ja julkisilla ja kävellen matkoihin menee tunti, on suhteellisen huonot kulkuyhteydet tuonne sairaalalle. Oma auto on nopein, kävely halvin, mutta se on niin tuskaista kävellä tuo matka kahdesti päivässä etenkin tuollaisessa säässä kun ei oikein voi ottaa vaatetta pois vaikka tulisi kuuma. Kesällä sen vielä jotenkin sietää kun ei edes tarvitse paljoa vaatetta muutenkaan. Ja on helppo työntää vaunujakin kun ei ole lunta ja jäätä ja ties mitä mömmöä tiet täysi. 

Ensi viikolla olisi sitten autokoulun kakkosvaihe, ja mua stressaa ihan himputisti! Lähinnä stressailen sitä arvioivaa ajoa, mutta voin aina lohduttautua sillä että niillä ei ole oikeutta ottaa korttia pois vaikka menisi kuinka poskelleen. :D Enkä minä nyt huono kuski ole, keskustassa ajaminen vaan on hiukan sellaista haparoivaa kun ei keskustassa tarvitse autoa käyttää. Olen ajanut keskustassa ainoastaan autokoulussa ja kerran sen jälkeen keskellä yötä vuosi sitten kun mentiin kaverin kanssa hakemaan hampurilaisia, ja keskusta oli ainoa missä oli McDonalds auki suht lähellä. 

Aamukahvia vetelen napaan ja koitan saada itseltäni aamujumitusta pois, on meinaan semmoinen härdelli jo ennen lähtöä. Pitää käydä suihkussa ja meikata sun muuta, ja toki sitten vielä syöttää Taru ja vaatettaa hänet ja vaihtaa vaippa ja hoitaa Jani kerhoon sun muuta. Onneksi pappa tulee viemään Janin kerhoon, siitä on niin iso apu! 

Kenkähaaveilua.

Minulla ei ole moneen vuoteen ollut mustia sandaaleita joilla pystyisi jopa kävelemäänkin kunnolla. Eilen sitten satuimme käväisemään Dinskossa ja siellähän ne täydelliset kengät komeilivat hyllyllä viidenkympin hintalappu kyljessään! Rakastuin totaalisesti heti. En kuitenkaan ehtinyt kyseisiä namuja sovittamaan sillä meillä oli hiukan kiire leffaan, mutta päätin että noiden kenkien haaveilemisesta en luovu ennen kuin vasta sitten jos ne eivät vaan kertakaikkiaan istu. Niinpä sitten mietin pitäisikö minun tänään karata kaupungille sovittamaan niitä, sillä en saa niitä mielestäni! Hyvä etteivät ne tulleet uniinikin. Jos ne ovat sopivat, voisin sitten käyttää nerokasta rahoitussuunnitelmaani. Satuin eilen huomaamaan, että hyllyssä oli kokoa 37, joka näytti suhteellisen pieneltä. Minulla siis voisi olla mahdollisuus jopa saada ne kaunokaiset. Kuitenkin mielessäni kuhisee kaikenlaisia kauhukuvitelmia, esimerkiksi että sitten jos yhtään viivytän niin kaikki mahdollisesti sopivan kokoiset myydään nenän edestä ja en saa niitä enää mistään edes sovitettavaksi. Onneksi Helsingissä on sentään kolme myymälää, joista kaksi on ihan keskustassa. 

Nyt yritän saada ne kenkäset hetkeksi mielestäni. Sain eilen kuitenkin aivan ihanan mekon. Laitan siitä teille kuvan myöhemmin jahka ehdin sellaisen napsaista, mutta se on täydellinen! 

Kävimme eilen katsastamassa Sherlock Holmesin ja oli kyllä hyvä. Todella nerokas elokuva mielestäni, ja hyvällä huumorilla höystetty. Voin siis suositella sitä jos sattuu mikään tieteellisen ja toiminnan ja huumorin sekoitus kiinnostaa!

Päivän asuakin on luvassa kunhan kerkeän ne kuvat tänne pistää. 

Blogitaukoa ehkä luvassa.

Otsikko sen kertoo. Tässähän on nyt ihan kesken se hassu asuhässäkkä, mutta ymmärtänette miksen ehkä jaksa koneella kamalasti istua kunhan valaisen teille vähän asiaa... En tosin tiedä onko kukaan kaipaillutkaan postauksia, mutta kumminkin.

Mahatauti löysi siis lopulta meillekin. Viime sunnuntaina Otto sairastui ja maanantaina minä. Meillä kesti tauti ihan vajaan vuorokauden kummallakin, mutta sitten tiistaina Taru tuli tosi kipeäksi ja käytimme häntä lääkärissä. Diagnosoitiin välikorvantulehdus ja silmätulehdus, ja tyttö sai lääkkeet. Tiistai-iltana alkoi sitten Tarun hengitys hiukan vaikeutua, muttei kauheasti. Kuumettakin pukkasi. Lääkkeiden avulla jaksoi kuitenkin leikkiä ja syödä ja juoda, joten emme huolestuneet. Näin jatkui kunnes sitten keskiviikkona Janiakin vietiin lääkäriin ja hänellä diagnosoitiin keuhkoputkentulehdus, ja sai lääkkeet.
Tuli torstai. Taru hengitti todella vaikeasti ja minä havaitsin itselläni kurkkukipua, ja Otto oli ollut jo vähän pidempään köhässä. Eipä muuta kuin Jani sitten äidilleni hoitoon ja Tarun kanssa Lastenklinikalle päivystykseen. Siellä ollessa minulle nousi tajuton kuume ja tärisin vain ulkovaatteet päällä. Tarua tutkittiin, otettiin verinäytteet ja keuhkokuva ja annettiin keuhkoja avaavaa lääkettä joka auttoi pikkuisen muttei kuitenkaan kovin paljon. Lopputulos oli se että Tarulla todettiin ärhäkkä RS-virus ja hän jäi infektio-osastolle. 
Perjantain olin kotona, sillä olin niin kipeä etten sängystäkään ylös päässyt, mutta koko ajan soittelin sairaalalle ja kyselin Tarusta, ja vaikutti siltä että parempaan suuntaan oli tila menossa. 
Eilen kävin äitini kanssa sairaalassa ja Taru vaikutti parempivointiselta, mitä nyt edelleen oli hengityksessä vaikeuksia, oli saanut lisähappea koko ajan. Sydäntutkimuskin tehtiin, mutta siellä oli kaikki kunnossa. Tulehdusarvot huitelivat yli kahdessasadassa. 

Sitten päästäänkin tähän päivään. Heräsin kahdeksan aikaan ja keittelin aamukahvit. Mieli oli hyvä, olihan Tarun vointi ollut sinänsä vakaa ja mieltä piristi se että tänään oltaisiin häntä menty katsomaan tässä kohtapuoliin. Kello tuli yhdeksän ja ajattelin että soitan sairaalaan ja kyselen Tarun vointia. Samalla hetkellä puhelimeni soi. Tuntematon numero. Mietin voisiko joku lehtimyyjä soittaa sunnuntaina, kunnes tulin siihen tulokseen että ei ja vastasin, ja sairaalasta soitettiin. Taru oli viety yöllä teho-osastolle vaikean hengityksen takia. Puhelu yhdistettiin teholle ja sain kuulla että Tarun vointi on tasainen vaikka tyttö onkin todella kipeä. Minulle sanottiin että saan tietää kello yhdentoista ja kahdentoista välillä enemmän kun soittelen sinne, sillä sitten on lääkärit kiertäneet. Soitan silloin sinne, ja puoli kahdelta menemme sairaalalle, silloin osastolla alkaa vierailuaika. 

Suoraan sanottuna minua pelottaa nyt aivan helvetisti ja en tee muuta kuin rukoilen että Taru parantuu. En edes tiedä kuinka todennäköistä on että Taru voisi kuolla, en ole uskaltanut kysyä hoitajilta, sillä en haluaisi ottaa sitä vaihtoehtoa edes huomioon. Tokihan aina on riskinsä, mutta kai se on pakko kysyä että onko nyt jotenkin kohonneempi riski. Osaa sitten edes varautua (vaikka minä kyllä tiedä mitä tapahtuu jos Taru kuolee. Minä kuolen ainakin henkisesti jos en saa sydänkohtausta joka johtaa myös fyysiseen kuolemaan.)

En itse ole enää kovinkaan kipeä, hiukan vain köhä ja kurkku karhea ja vähän päänsärkyä, mutta kuume on kaikonnut, luojan kiitos. Tarvitsen kaiken energian Tarun auttamiseen, sillä Jani ei ainakaan ole vielä niin kipeä että hänen vuokseen tarvitsisi pelätä (vaikka todellakin toivon että hänkin parantuu pian, vihaan sitä kun lapset joutuvat kärsimään). Sitä paitsi Jani on äidilläni hoidossa sen takia että minä ja Otto voimme olla valmiina Tarun suhteen, kävi sitten mitä kävi. 

20 yötä jouluun, onneksi en ole vielä 20. ;)

Tuollainen pieni ratkiriemukas inside-vitsi tähän otsikoksi. Olenpas minä vitsikäs, heh heh. 


Kyllä tuo "laihduttaminen" tuottaa tulosta. Tai tosiaankin pitäisi ennemmin sanoa kyllä että kiinteytyminen. Vaikka olen hoikka niin en ole silti ihan timmi, älkää uskoko jos ette usko. ;) Mutta tänä aamuna tein mittauksen tuosta vyötärön kohdalta, miinus kaksi senttimetriä!! Jes!! Eikä siihen mennyt kuin pari päivää. Ja se on ihan kokonaan lisääntyneen liikunnan ansiota, olen syönyt kuin possu. 

Kyllä alkaa stressi jo pukkaamaan ihan tosissaan päälle, tänään on kaverin synttärijuhlat ja pitäis tänään kanssa värjätä hiukset, huomenna mun synttäripileet, maanantaina Tarulla lääkäri, yhdeksäs päivä minulla lääkäri, joulukortit pitäis tehdä, joululahjat pitäis ostaa ja paketoida, synttärikahvittelut pitäis pitää muutamille sukulaisille, Forssaan haluaisin päästä muttei taida olla varaa, kämppä pitää koristella loppuun, kuusen kanssa pitää alkaa väsäämään muutamaa päivää ennen joulua. APUA! Stressaan tästä joulusta ihan kamalasti, en halua että mikään menee pieleen. Johtuu ihan tästä perkuleen ikävuodesta minkä täytän. -.- Tuplaressi siksi että 18-vuotispäivääni en viettänyt mitenkään kummemmin, niin nyt kun täyttää sitten tämän seuraavan etapin niin ei halua että mikään menee pieleen, haluan että kaikki olisi täydellistä. Toivottavasti mies auttaa tämän toiveen toteuttamisessa, kyllä se ainakin tietää miten paljon ressiä revin tästä joulusta. 


 Että tällaista. Stressi-Terhi panikoi. Onneksi on osa lahjoista jo ostettu ja niihin ei edes mennyt paljon rahaa. :) Tosin edessä on ne lahjat joihin todennäköisesti tulee menemään rahaa enemmänkin...


Ehkäpä koitan nyt rauhoittua ja lähden tästä vaikka kuntoilemaan. Lenkille ei vielä pääse, odottelen siihen että Otto nousee ylös, mutta sitten menen. Jos pelailisi vaikka Wiitä. 

Pimeetä.

Kello on jo yli kahdeksan ja ulkona on edelleen täysin pimeää. Minua ei niin pahasti häiritse talvessa se että illalla tulee aikaisin pimeää, kunhan edes aamut olisivat valoisat.... Mutta ei saa kaikkea mitä tahtoo. Perkule. 

Olen taas yksinäni hereillä ja vetelen tässä kahvia. Voisin kohta pian siirtyä taas keittiön puolelle jumittamaan. 


Tänään tosin täytyy raahautua ulkoilmaan. Apteekkiin ja kauppaan on asiaa, samaten varmaan pitää käydä kaverilla jos se nyt suinkin onnistuu. Otto kun on menossa illalla lenkille, niin minä olen sitten lasten kanssa... Täytyy vielä katsoa sitä aikataulua hieman. 

Voisin pitkästä aikaa napata vaikkapa asukuvaa, kunhan keksisin jotain uutta ja kivaa tuolta vaatekaapin syövereistä! Vaikka kovasti rakastankin nk. luottovaatteitani, ei niitä aina halua pukea päälle. Tänään tuntuu siltä että musta väri voisi olla paikallaan (kuten aina...), ja ehkä jotain kivaa härpäkettä siihen lisäksi. Hopeisia koruja ainakin, kuten aina, mutta asussa itsessään voisi myös olla joku hauska väripilkku. Katsotaan mitä keksin kun päästän luovuuteni valloilleen ja pääsen penkomaan kaappejani.


Tässä juuri tajusin kalenteria selaillessani että synttärijuhliini on enää kaksi viikkoa enkä ole vieläkään tehnyt elettäkään että muokkaisin naamiaisasuani. Sitä kun pitää kaventaa ja muillakin tavoin hieman tuunata, esimerkiksi hihat ovat ihan järkyttävät... Pitääkin muistaa ottaa ennen- ja jälkeen-kuvat jotta näette miten kovat muutokset siihen tulee. Muuten se on kyllä aivan ihaana. Sääli ettei se sovellu arkikäyttöön! 

Ja hei, jos jollekulle tulee mieleen joitain hauskoja seuraleikkejä mitä voisi leikkiä juhlissani, niin ideoita vaan heittelemään. Lapsi on terve kun se leikkii, pitää saada ne kankeat juhlavieraat vähän vetreyttämään jäseniään ja aivojaan ja samaten sitten synttärisankari saattaa ehkä ehkäistä ikäkriisiään sillä että heittäytyy pikkulapseksi. ;)  Onneksi noista synttärijuhlista laskettuna oikeaan syntymäpäivään on kuitenkin vielä alle kuukausi, kerkiää vähän ehkä laannuttamaan kriisiä ennen virallista päivää. :D Kuitenkin joku tuo varmasti lahjan ja kortin jossa komeilee isolla tuleva ikä, hrrr... 
Voin vaan kuvitella miten kamalaa on herätä synttäriaamuna. Ihana joulufiilis, kinkku tuoksuu ja muutenkin on odotusta ilmassa että mitähän sitä (ehkä) saa lahjaksi ja aamupala heitetään mulle sänkyyn... Ja sitten saan käteeni ensimmäisen synttärikortin sinä päivänä. Ja siinä lukee ikä. Ja sitten tajuntaan jysähtää kunnolla että voi perkele, se on TÄNÄÄN, se on NYT, EIKÖ TÄSTÄ OLE PALUUTA TAKAISIN!? 
Viisitoistavuotiaana tykkäsin kovasti kuvitella sitä että miltä tuntuu kun täyttää kahdeksantoista. Kahdeksantoistavuotiaat ja sitä vanhemmat olivat mielestäni ihan hirmu isoja ja tosi vanhoja ja halusin itsekin äkkiä tulla täysi-ikäiseksi. Sitten koitti muutaman vuoden odotuksen jälkeen täysi-ikäisyys. Ensimmäinen ajatus oli että jee, kiva. Sitten ajattelin että no mitäs ihmeellistä tässä on? Eihän mulla ole yhtään erilainen olo sen suhteen että kuinka "iso" olen. Kyllähän toki tunsin itseni vanhemmaksi mutten nyt mitenkään virallisesti "isoksi". 
Viime synttäreitäni odotin innolla, meinaan vihasin sitä kahdeksantoista ikävuoden rajapyykkiä siinä. Se oli vähän niin kuin nippanappa täysi-ikäinen. Yhdeksäntoista oli sitten jo parempi. 
Ja nyt en haluaisi että vanhenen. Tai ehkä yksi vuosi vielä voi tulla lisää. Muttei sitten enää, jooko?


Näin viime yönä painajaisen. Siinä oli jotakin sellaista että oli jouluaatto ja me ei oltu laitettu kinkkua eikä lahjoja eikä mitään kun olimme unohtaneet koko asian. Paniikissa sitten soittelin isovanhemmilleni että onko heillä antaa jotain jouluruokaa, ja olihan heillä. Hetken päästä katsoin unessa kalenteria ja huomasin että onkin vasta joulukuun 13. pvä. 
Mitenhän tuon nyt tulkitsisi sitten. :D En ole kovin perehtynyt unien tulkintaan. Jos intuitiolla vetäisen, niin voisin sanoa että 13.12. on jotenkin erityinen, hyvässä tai pahassa. Ainakin se on se päivä kun olemme matkalla Forssasta takaisin kotiin. Toivottavasti nyt ei tule mitään kolaria. O.o 


Ehkä tämä tarinointi nyt riittää taas, palailen taas jonkun järkevämmän kanssa. :)