Paniikkipaniikkipaniikki.

Kävimme eilen katsastamassa sen asunnon josta mainitsin edellisessä postauksessa. Asunto oli aivan mahtava, ehkä hiukan pieni mutta ei kuitenkaan liian, ja sijainti on aivan täydellinen! Lähellä palveluita ja bussipysäkkejä mutta kuitenkin syrjemmässä. Haimme sitä tietenkin, ja katsotaan nyt miten käy... Välittäjä lupasi soitella tänään. APUA. Olen panikoinut koko eilisillan ja tämän aamun, kohta katkeaa verisuoni päästä. 

Eilen minulla oli myöskin kaksi lävistysasiakasta, ja ystäväni napsi kuvia kun piikitin avutonta asiakasta numero yksi. 

Enkös olekin luotettavan ja asiantuntevan näköinen. 

Paikan merkkaamista.

"Perkele kun on pieni pallo!"

Olen epätoivoisesti koittanut saada ajatuksia muualle asuntoasiasta. Mm. katselin ja muokkasin nämä kuvat, kirjoitin tämän merkinnän, pelasin Oton kanssa korttia, tiskasin, pesin pyykkiä ja nyt ajattelin laitella pyykkejä vähän lisää ja lueskella hiukan. Ja panikoida silti. Siitä ei pääse mihinkään. Juttelimme jo eilen ties mitä että mitä sitten jos saisimme asunnon, ja nyt en sitten tiedä oliko se hyvä vai huono elätellä kauheasti toivoa sen suhteen että saisimme tuon. Toisaalta olosuhteet huomioon ottaen meillä olisi todella hyvä sauma saada tuo kämppä, ainakin hirveän moni kenelle olemme asiasta maininneet ovat sanoneet samaa. AAAAAAARGH. 

Nyt rauhoitun (tai siis yritän) ja menen juomaan kahvia.

Jännitystä ja ylimaallista väsymystä.

Lauantaista tulossa raporttia myöhemmin, nyt keskityn vinkumaan siitä kuinka paska olo mulla on. 

Univelkaa on ihan reippaasti näköjään. Eilen illalla kuvittelin että riittää vallan mainiosti että menen kymmeneltä nukkumaan ja jaksan silti nousta reippaana tähän päivään puoli kuudelta. Väärin väärin. Olen ihan tolkuttoman väsynyt ja tärisen kylmästä. Syy miksi olen näin aikaisin ylhäällä on se että ehdin käydä suihkussa ja meikata ennen kuin täytyy hieman kahdeksan jälkeen lähteä hipsimään kohti Hakaniemeä. Minullahan alkaa tänään se autoukoulun kakkosvaihe, tänään on ajon arviointi. Se alkaa yhdeksältä ja päättyy puoli yhdeltätoista. Ja minua jännittää niin hitosti. En oikeastaan tiedä miksi stressaan, minähän osaan ajaa! Ja tuo ei ole mikään koe edes! On minulla sinänsä syytä jännittää, nimittäin on hyvin todennäköistä että minua ajelutetaan keskustassa ja en ole siellä ajanut kunnolla sitten autokoulun. On se keskusta vaan semmoinen sokkelo ettei tosikaan... Joka toinen katu on yksisuuntainen tai siinä on kymmenen eri kaistaa ja siinäs sitten mietit että miten siellä nyt sitten ajetaan. Elättelin toiveita että minulta kysyttäisiin missä haluan ajaa mutta en usko. Olisi liian helppoa jos ajaisimme Itäväylää pitkin Herttoniemeen ja sieltä Siilitielle ja sieltä jotenkin koukkaisimme takaisin keskustaan. Mutta ainahan voi toivoa. Ja aina voi toivoa myös sitä että se opettaja on mukava niin että ei tarvitse pelätä että saa huudot niskaan jos vahingossa meneekin joku pieleen. Muistan vain sen kun yhdessä inssissä minulla on ihan kamala yrmynaama siinä, hän huusi minulle kun tein jotakin väärin! Tosin opettaja ja inssisetä on ihan eri asia, ja tuo autokoulu jossa käyn tämän kakkosvaiheen (se on sama missä kävin ykkösvaiheen) on todella mukava ja yleiskäsitykseni opettajista on rento, kiltti, ymmärtäväinen ja auttavainen. En kylläkään ole ainakaan muistaakseni tavannut tätä opettajaa joka tänään minulla on, täytyy vain toivoa että hän on yhtä mukava kuin kaikki aiemmat keitä olen tavannut. 
Ainahan voi käyttää tekosyynä sitä että on tosi väsynyt ja kertoa totuudenmukaisesti sen että ei ole keskustassa ajanut. En kylläkään ymmärrä miten joku paikka voikin olla niin monimutkainen. Miksi pitää kaikesta tehdä niin vaikeaa täällä Helsingissä? Olen ajanut muiden kaupunkien keskustoissa ja niissä ei ole mitään vaikeaa ja monimutkaista, mutta Helsinki... Auta armias. Aivan uskomatonta. 

Kaiken lisäksi olen tulossa flunssaan, hiukan yskittää ja kurkku on vähän karhea. Tuota ajosysteemiä ei kuitenkaan enää voi perua, siitä menee hervoton maksu jos niin tekee. Sitä paitsi haluan saada sen alta pois niin että se on sitten hoidettu ainiaaksi. Keskiviikkona tämä koko kakkosvaihe on jo ohi. 

Aamukahvi piristi hieman kun sitä olen tässä hetken siemaillut. Jäässä olen edelleen, minulla on paksu villatakki yllä ja huppu päässä. Ei tekisi ollenkaan mieli mennä suihkuun mutta pakko se on, likaisilla hiuksilla on vaikea lähteä mihinkään kun yleisfiilis olisi sen myötä huono. Ja voin sanoa että tarvitsen kyllä kaiken itsetunnon minkä suinkin saan koottua kasaan. Hiustenpesu on siis yksi todella tärkeä tekijä. Voi aina laittaa itsensä kauniiksi ja sitä kautta ainakin uskotella itselleen että hei, kyllä mä pystyn ihan mihin vaan mihin ryhdyn! Ja pitää vain muistaa että pienet mokat eivät ole ennenkään vahingoittaneet ketään ja että minäkin olen vain ihminen vaikka minulla ajokortti onkin. Minulla vain epävarmuus ilmenee todella herkästi juurikin auton ratissa jos vieressä on joku arvioimassa miten ajan. Minua ei yhtään häiritse ajaa keskustassa kun vieressä on esimerkiksi Otto jolla ei ole ajokorttia, sillä hän ei ole siinä arvioimassa ajanko oikein vai en. Tänään kun kyseessä on nimenomaan arviointi niin vähempikin nyt pistää pasmat sekaisin ja hien kihoamaan otsalle. Aamun mittaan kuluu varmaan ennätysmäärä hermotupakkia. Pitää muistaa rajoittaa hermokahvin juontia ettei tarvitse ajaessa kärsiä vielä kaameasta vessahädästäkin. 

Pitänee mennä syöttämään Taru ja repimään Otto sängystä ylös ja heti sen jälkeen on mentävä suihkuun ja alettava laittautumaan. Sitä kun ei tiedä montako kertaa sössin meikinkin näillä tärisevillä käsillä. :D Enhän suinkaan stressaa turhista, enhän?

Väsyttää.

Eilenkin olin niin väsynyt että nukuin viideltä yli tunnin päikkärit. Ja olisin nukkunut pidempäänkin ellen olisi pakottanut itseäni ylös kuuden jälkeen, ettei rytmi mennyt ihan persiilleen. Tosin hiivin kyllä takaisin nukkumaan jo heti kahdeksalta, ja heräsin sitten vähän vaille seitsemän aamulla. Ja väsyttää ihan rutosti vieläkin! Ei auta, pakko se on olla hereillä. Tänään on taas sellainen hulina-aamupäivä ettei tosikaan. Kymmeneltä Tarulla on neurologi, yhdeltätoista fysioterapia ja puoli yhdeltä käsiröntgen, voi pientä kun se joutuu kestämään niin paljon! Ja säälin vähän myös itseäni, tämä ottaa ihan hirveästi voimien päälle. Etenkin se kun joutuu pitämään sylissä lasta joka itkee peloissaan kun ei vielä ole ymmärrystä että häntä yritetään auttaa esim. sillä että otetaan verikokeita. Toivottavasti Taru ei saa mitään sairaalakammoa, vaan toivotaan että tämä tulisi Tarulle niin rutiiniksi että sitten isompana ei tarvitsisi kammota. 

Täytyy toivoa sormet ja varpaat ristissä että tuo auto ei ole jämähtänyt taas tuonne hankeen mihinkään jääkuoppaan, muuten ollaan kusessa ja pahasti. Taksiin en haluaisi tuhlata rahaa ellei ole ihan pakko ja julkisilla ja kävellen matkoihin menee tunti, on suhteellisen huonot kulkuyhteydet tuonne sairaalalle. Oma auto on nopein, kävely halvin, mutta se on niin tuskaista kävellä tuo matka kahdesti päivässä etenkin tuollaisessa säässä kun ei oikein voi ottaa vaatetta pois vaikka tulisi kuuma. Kesällä sen vielä jotenkin sietää kun ei edes tarvitse paljoa vaatetta muutenkaan. Ja on helppo työntää vaunujakin kun ei ole lunta ja jäätä ja ties mitä mömmöä tiet täysi. 

Ensi viikolla olisi sitten autokoulun kakkosvaihe, ja mua stressaa ihan himputisti! Lähinnä stressailen sitä arvioivaa ajoa, mutta voin aina lohduttautua sillä että niillä ei ole oikeutta ottaa korttia pois vaikka menisi kuinka poskelleen. :D Enkä minä nyt huono kuski ole, keskustassa ajaminen vaan on hiukan sellaista haparoivaa kun ei keskustassa tarvitse autoa käyttää. Olen ajanut keskustassa ainoastaan autokoulussa ja kerran sen jälkeen keskellä yötä vuosi sitten kun mentiin kaverin kanssa hakemaan hampurilaisia, ja keskusta oli ainoa missä oli McDonalds auki suht lähellä. 

Aamukahvia vetelen napaan ja koitan saada itseltäni aamujumitusta pois, on meinaan semmoinen härdelli jo ennen lähtöä. Pitää käydä suihkussa ja meikata sun muuta, ja toki sitten vielä syöttää Taru ja vaatettaa hänet ja vaihtaa vaippa ja hoitaa Jani kerhoon sun muuta. Onneksi pappa tulee viemään Janin kerhoon, siitä on niin iso apu! 

Rentoa meininkiä.

Korut sieltä sun täältä. 

Paita, sukkikset ja polvisukat Seppälä. 

Hame H&M. 

Tennarit Andiamo.

Rennolla ja käytännöllisellä linjalla mentiin. Oli meinaan Tarun sairaalakeikka. Kiertelin ainakin vartin etsien autopaikkaa, ja kun sellainen viimein löytyi, se oli hemmetinmoisessa lumipenkassa. Parkkeerasin siihen mutta sain hiukan pelätä että lähteekö se siitä enää, mutta lähti se sentään. 

Jani on tänään ilmeisesti menossa äidilleni kyläilemään. Ihan kiva sinällään, josko katsastaisi jonkun leffan vaikka illalla. Voisin myös olla luova jos suinkin jaksan. Vähän on veto pois kun pitää pelätä joutuuko Taru ehkä huomenna taas sairaalaan osastolle, toivotaan että ei... Yritän kuitenkin pitää mielialan mahdollisimman korkealla, ja voi olla että se tästä kunhan Jani menee äidille, en ole fyysisestikään tällä hetkellä ihan parhaimmillani. Kädet ovat ihan voimattomat kun raahasin yli kymmentä kiloa kamaa (mukaan lukien siis Taru) ympäri sairaalaa. 

Mieltä kyllä piristää jonkin verran tuo ihana auringonpaiste joka lämmittää jo niin paljon että autossa tuli ihan kuuma kun oli ulkovaatteet päällä. Kyllä se kevät sieltä tulee pian! Tai ainakin parempi olisi. 

Tahtoisin uuden mekon tai hameen, pitää nyt vilkaista kangasvarastot läpi olisiko siellä sopivaa materiaalia, jos vaikka sattuisi ompelukärpänen puremaan.

Rauhaa edes hieman, pliis?

Päivällä riensin Hairstoreen, alkaa tämä hiusten keltaisuus ottamaan todella aivoon. Voi olla että käyn tappioon tuomittua taistoa keltaisia hiuksia vastaan, mutta yrittänyttä ei laiteta. Minulla on kaksi ässää hihassa ja jos ne eivät toimi niin minä luovutan ihan suosiolla! Vaikka en tunnekaan oloani enää niin kovin epämukavaksi blondina, tunnen oloni ERITTÄIN epämukavaksi keltatukkaisena!! 

 Paita Seppälä. 

Hame H&M. 

Sukkikset ja polvisukat Seppälä. 

Kengät Dinsko. 

Korut sieltä sun täältä. 

Vyö MicMac.

Ja nuo hiukset eivät sitten ole oikeasti noin keltaiset, salaman syytä!

Päivällä meille tuli Oton kaveri ja hänen noin Janin ikäinen poikansa. Lapset riehuivat ihan onnessaan, pelasivat pelejä ja ajelivat autoilla. Vieraamme lähtivät vasta hetkinen sitten. Jani simahti sohvalle vähän aikaa sitten ja Tarukin on aika nuutunut, huomaa että lapsilla on ainakin ollut aktiviteettia!

Kunhan Taru menee nukkumaan niin minä majoitun sohvalle liköörin ja kahvin kera. Ja katson vihdoin ja viimein Noitavainot. Toivoa sopii myös että näiden hiusten suhteen tapahtuisi jotakin muutosta pian - joko se että saisin haluamani vaalean lopputuloksen, tai sitten että kyllästyn totaalisesti tähän koko projektiin ja lätkäisen ihan toisen värin päähän. 

Blogitaukoa ehkä luvassa.

Otsikko sen kertoo. Tässähän on nyt ihan kesken se hassu asuhässäkkä, mutta ymmärtänette miksen ehkä jaksa koneella kamalasti istua kunhan valaisen teille vähän asiaa... En tosin tiedä onko kukaan kaipaillutkaan postauksia, mutta kumminkin.

Mahatauti löysi siis lopulta meillekin. Viime sunnuntaina Otto sairastui ja maanantaina minä. Meillä kesti tauti ihan vajaan vuorokauden kummallakin, mutta sitten tiistaina Taru tuli tosi kipeäksi ja käytimme häntä lääkärissä. Diagnosoitiin välikorvantulehdus ja silmätulehdus, ja tyttö sai lääkkeet. Tiistai-iltana alkoi sitten Tarun hengitys hiukan vaikeutua, muttei kauheasti. Kuumettakin pukkasi. Lääkkeiden avulla jaksoi kuitenkin leikkiä ja syödä ja juoda, joten emme huolestuneet. Näin jatkui kunnes sitten keskiviikkona Janiakin vietiin lääkäriin ja hänellä diagnosoitiin keuhkoputkentulehdus, ja sai lääkkeet.
Tuli torstai. Taru hengitti todella vaikeasti ja minä havaitsin itselläni kurkkukipua, ja Otto oli ollut jo vähän pidempään köhässä. Eipä muuta kuin Jani sitten äidilleni hoitoon ja Tarun kanssa Lastenklinikalle päivystykseen. Siellä ollessa minulle nousi tajuton kuume ja tärisin vain ulkovaatteet päällä. Tarua tutkittiin, otettiin verinäytteet ja keuhkokuva ja annettiin keuhkoja avaavaa lääkettä joka auttoi pikkuisen muttei kuitenkaan kovin paljon. Lopputulos oli se että Tarulla todettiin ärhäkkä RS-virus ja hän jäi infektio-osastolle. 
Perjantain olin kotona, sillä olin niin kipeä etten sängystäkään ylös päässyt, mutta koko ajan soittelin sairaalalle ja kyselin Tarusta, ja vaikutti siltä että parempaan suuntaan oli tila menossa. 
Eilen kävin äitini kanssa sairaalassa ja Taru vaikutti parempivointiselta, mitä nyt edelleen oli hengityksessä vaikeuksia, oli saanut lisähappea koko ajan. Sydäntutkimuskin tehtiin, mutta siellä oli kaikki kunnossa. Tulehdusarvot huitelivat yli kahdessasadassa. 

Sitten päästäänkin tähän päivään. Heräsin kahdeksan aikaan ja keittelin aamukahvit. Mieli oli hyvä, olihan Tarun vointi ollut sinänsä vakaa ja mieltä piristi se että tänään oltaisiin häntä menty katsomaan tässä kohtapuoliin. Kello tuli yhdeksän ja ajattelin että soitan sairaalaan ja kyselen Tarun vointia. Samalla hetkellä puhelimeni soi. Tuntematon numero. Mietin voisiko joku lehtimyyjä soittaa sunnuntaina, kunnes tulin siihen tulokseen että ei ja vastasin, ja sairaalasta soitettiin. Taru oli viety yöllä teho-osastolle vaikean hengityksen takia. Puhelu yhdistettiin teholle ja sain kuulla että Tarun vointi on tasainen vaikka tyttö onkin todella kipeä. Minulle sanottiin että saan tietää kello yhdentoista ja kahdentoista välillä enemmän kun soittelen sinne, sillä sitten on lääkärit kiertäneet. Soitan silloin sinne, ja puoli kahdelta menemme sairaalalle, silloin osastolla alkaa vierailuaika. 

Suoraan sanottuna minua pelottaa nyt aivan helvetisti ja en tee muuta kuin rukoilen että Taru parantuu. En edes tiedä kuinka todennäköistä on että Taru voisi kuolla, en ole uskaltanut kysyä hoitajilta, sillä en haluaisi ottaa sitä vaihtoehtoa edes huomioon. Tokihan aina on riskinsä, mutta kai se on pakko kysyä että onko nyt jotenkin kohonneempi riski. Osaa sitten edes varautua (vaikka minä kyllä tiedä mitä tapahtuu jos Taru kuolee. Minä kuolen ainakin henkisesti jos en saa sydänkohtausta joka johtaa myös fyysiseen kuolemaan.)

En itse ole enää kovinkaan kipeä, hiukan vain köhä ja kurkku karhea ja vähän päänsärkyä, mutta kuume on kaikonnut, luojan kiitos. Tarvitsen kaiken energian Tarun auttamiseen, sillä Jani ei ainakaan ole vielä niin kipeä että hänen vuokseen tarvitsisi pelätä (vaikka todellakin toivon että hänkin parantuu pian, vihaan sitä kun lapset joutuvat kärsimään). Sitä paitsi Jani on äidilläni hoidossa sen takia että minä ja Otto voimme olla valmiina Tarun suhteen, kävi sitten mitä kävi. 

Jäätävää.

Saavuin kaupungilta kotiin noin kymmentä vaille kaksi. Sitä ennen sattuikin kaikkea vähemmän mukavaa. Ensinnäkin, kotimatkani alkoi kymmentä vaille yksi. Menin ratikkapysäkille jossa seisoin 40 minuuttia odottelemassa josko arvon ratikka suvaitsisi saapua paikalle. Koko sen ajan juttelin äitini kanssa puhelimessa sillä halusin ehkäistä tylsyyttä. Musiikki olisi muuten ajanut saman asian mutta olin niin jäässä etten kyennyt kaivamaan soitinta laukusta. Noh, ratikka saapui ja siellä en kauaa aikaani viettänyt kun olin jo perillä määränpäässäni. Jouduin odottelemaan sitten vielä bussia jonkin aikaa. Olin aivan jäässä saavuttuani kotiin, minulla on vieläkin kylmä, ja kotiinpaluusta on aikaa jo pari tuntia. 
Niin, kukas se juuri pääsi sanomasta että ei enää tarvitse antaa ulkonäön kärsiä siitä että pukeutuu sään mukaan... No, minä todellakin pukeuduin. Miten voi siis olla mahdollista että olin niin jäässä että meinasin saada jonkin asteisen hypotermian tai jotakin, tärisin vain ja alkoi väsyttämään ihan hemmetisti. Otto luuli ettei minulla ollut ollut hanskoja mukana, niin jäässä sormenikin olivat. Vieläkin sormeni ovat viileät. Ja nenä vuotaa ja aivastuttaa, hitto jos sain jonkun flunssan nyt tuon takia niin en kyllä enää nokkaani pistä ulos ennen kuin on vähintään kymmenen astetta plussaa.. 

En napannut asukuvaakaan kun aamulla oli sen verran kiire, ja kun saavuin kotiin niin kuoriuduin jäässä olevista vaatteista samantien ja kietouduin paksuun peittooni. 

Ja jossei tässä ollut vielä tarpeeksi, niin sain tänään kuulla että äitini ja mummuni ovat kumpikin nyt sitten vatsataudissa, että koskahan tuo todella odotettu ja rakastettu tauti saapuu meillekin... Jani sairasti jo jonkin asteisen ja Ottokin ehkä, enää on sitten se että tuleeko se kenties enää vain minulle ja Tarulle vai ei vai kenties koko perheelle? EN HALUA SITÄ HITON TAUTIA. Nyt ei todellakaan ole sellainen aika että voisi olla kipeä. Ja kuten olen aiemminkin maininnut, kammoan oksentamista niin paljon että saan paniikkikohtauksen melkein ajatuksestakin että joutuisin oksentamaan. 
Vielä kuitenkin meidän koko poppoomme näyttää ja tuntuu terveeltä, minä mukaan lukien (jos ei lasketa vuotavaa nenää). Toivottavasti jatkamme terveenä olemista. Ainahan voi toivoa. Ja jos sairastumme, niin toivokaamme että tauti tulee mahdollisimman lievänä. Vaikka eipä tuo niin kovin pitkäkestoinen ole ollut muillakaan siihen sairastuneilla. 
Odottaminen ja epätietoisuus (tuleeko vai eikö, kas siinä pulma) on pahinta. Missä tahansa asiassa. 


Nappasin uusista violeteista silmistänikin kuvan kännykällä kun olin laiska enkä jaksanut hakea kameraa hätiin. 

Todella ihanat piilolinssit, ne ovat todellakin VIOLETIT! Noista taitaa tulla luottotuotteet, aivan ihanat ovat. Vielä pitää testata niitä tilaamiani vihreitä, kunhan joskus olen menossa jonnekin. 


Loppuun teille vielä tällainen mukava kuva joka minun oli pakko napsaista jokin aika sitten kun hajosin niin kovasti nähtyäni tämän. 

Katsokaa Kiroilevan Siilin vasemmanpuoleista silmää...

Kortinpeluuta ja toivottavasti ohi mennyt vatsatauti.

Toissapäivänä illalla sain isovanhemmiltani soiton että Jani oli oksentanut kolmesti. Minähän siitä sitten oksentamiskammoisena vedin kauheat paniikit että apua apua nyt minäkin olen varmasti kipeä. Yö meni sängyssä kieriessä pelon kourissa ja eilen aamulla Jani oksensi vielä kerran. Koko päivän soittelin isovanhemmilleni kysellen Janin vointia. Jania ei tuotu kotiin heidän pyynnöstään, pakkasessa kun olisi joutunut tarpomaan, he sanoivat hoitavansa Jania mielellään. Olin salaa helpottunut sillä kammoan oksentamista yli kaiken vaikka tottakai olisin halunnut Janin kotiin sairastamaan. Onneksi nyt taisi olla kyse vain pienestä taudista, Jani ei ole eilisen aamun jälkeen edes yökännyt, ja on juonut hyvin ja jaksanut kiukutellakin. Luojan kiitos. Eivät kuulemma tänäänkään vielä mielellään antaisi Jania kotiin tuon kylmän sään vuoksi, voi siis olla että saan poikasen huomenna hoiviini. Ihanaa kuitenkin että Jani on jo paranemaan päin ja hyvällä tuurilla isovanhemmat tai me ei saada tautia, näytti olevan sen verta lieväkin. Toivotaan parasta!

Eilen aamulla oli ihan mukava herätä kammontäyteisen yön jälkeen siihen että Otto toi aamupalan sänkyyn. Taru oli sitten seuranani syömässä ja veti puolet leivästäni, syöppö kun on. Ihan hyvä vain, en itse ole ollenkaan aamusyöjä, niin eipähän leipä mennyt hukkaan! 

Päivä meni kotona koomaillessa ja tosiaan isovanhempien luokse soitellessa, illalla mentiin jo ennen yhtätoista tutimaan ja sitä ennen pelasimme korttia kolme erää. Hävisin kaikki. Olisin halunnut pelata niin kauan kunnes voitan, mutta Oton oli päästävä nukkumaan. Jos sitten vaikka tänään uusiksi niin että jopa minä pääsisin voitolle! 

Kortinpeluusta pääsemmekin sujuvasti tähän aamuun.

  
Tältä näytän nyt ja koitan epätoivoisesti saada aamujumituksen pois kahvin avulla. Toivotan kaikille kuitenkin hyvää huomenta ja niin päin pois. :) 


Taidan lähteä tästä haaveilemaan uusista vaatteista joihin ei ole varaa mutta jotka ovat ihania. ;)

Kummitukset ovat taas alkaneet riehua.

Tämä aamu alkoi Julisteen kappaleella nimeltä Tuulten Valtakunta. Ja takkuisilla sekaisin olevilla hiuksilla. 

Ennen kuin siirryn kertomaan teille nykyisistä kummitteluista, mainitsen vielä iloni siihen että Taru tutii vielä joten saan olla hetken Janin kanssa kahden hereillä, me molemmat saadaan hiukan omaa aikaa. :) Minä saan kirjoitella tämän rauhassa aamukahvin kera ja Jani saa leikkiä ilman että pikkusisko ryömiskelee perässä ja ryöstelee tavaroita käsistä. :)

Ja olen vallattoman iloinen, Jani on nyt täysin kuiva! Yölläkin on ilman vaippaa ja housut pysyvät kuivina ja puhtaina aamuun saakka, vahinkojakin tapahtuu tosi harvoin. Äidin iso iso iso poika!! <3 


Tosiaan, kuten otsikko kertoo, kummitukset ovat aktivoituneet! Joulun tienoilla ja jonkin aikaa sen jälkeen oli ihan rauhallista kuten olen tainnut täällä mainitakin ehkä, mutta nyt ne ovat taas aloittaneet riehumisen... Makuuhuone on tosi pelottava, en pysty nukahtamaan siellä yksin täysin pimeässä. Tuntuu että joku seisoo sängyn vieressä. Eilen illalla tunsin niin selkeää aktiivisuutta makuuhuoneessamme niin että jouduin pyytämään kummituksia poistumaan ainakin taka-alalle niin etteivät ne häiritsisi minua. Pian sen pyynnön jälkeen nukahdin, joten ei tainnut asia häiritä enää niin kovin tai sitten uni vain vei voiton. 
Tästä on jo hiukan aikaa, mutta joulun jälkeen tämäkin oli. Minä, Jani ja Otto nukuimme kolmistaan makuuhuoneessa ja aamulla Otto kertoi nähneesä unta jossa oli musta hahmo seisomassa hänen vieressään tai jotain vastaavaa. Hän oli sitten peloissaan herännyt ja se samainen musta hahmo oli seissyt sängyn vieressä hänen puolellaan ja kun hän oli huitaissut hahmoa niin se oli kadonnut. 
Ja eilen illalla kävi muutakin kuin tuo minkä mainitsin ensimmäisenä. Kävin vessassa siinä puolenyön aikoihin, ja kun olin lähdössä takaisin makkariin, kuulin kolahduksen. Se tuntui kuuluvan ikäänkuin Janin huoneesta (jossa Taru nukkui) ja olohuoneesta (jossa Jani nukkui). Se oli todella selkeä kolahdus ja sen myötä vain voimistui tunne että emme ole vain perheemme kesken kotosalla. Kipitin sitten äkkiä takaisin makuuhuoneeseen vilkaisten samalla nopeasti kaikki paikat läpi, mitään ei ollut pudonnut tai kaatunut. Tosin Tarun huonetta en tarkistanut. Kumpikaan lapsista ei herännyt kolahdukseen vaikka se aika luja olikin, ja Otto ei ollut kuullut mitään. :o 
Pääsin sitten takaisin sänkyyn. Nukumme aina siten että makkarin ovi on kiinni. Koitin jyskyttävästä sydämestäni huolimatta saada unenpäästä kiinni, mutta yritys jäi lyhyeen kun aloin kuulla jotain aika vaimeaa ääntä olohuoneesta. Laahaavaa, kahisevaa ääntä, vaimeita askelia. Ensin mietin voisiko ääni johtua rotista - ei. Voisiko johtua Janista - ei. En kerta kaikkiaan uskaltanut mennä katsomaan, vaikka mielestäni oli todella kamala ajatella että jokin otus olisi samassa tilassa missä Jani nukkui yksin! Ottoa en viitsinyt herättää sen takia että hän olisi käynyt katsomassa oliko olohuoneessa jotain. Äänet eivät loppuneet, vaikka tässä kohtaa pyysin kummituksia rauhoittumaan. Kuten aiemmin sanoin, minä kyllä nukahdin, mutta olohuoneesta kuului samat äänet koko ajan vaikka makuuhuoneen tunnelma rauhoittuikin hitusen. 

Täytyy sanoa että älkää ikinä, koskaan, sanoko kummitukselle ilkeästi että painuu v*ttuun. Se ei toimi. Minä kokeilin illalla, ja sen jälkeen tunsin kummituksen läsnä enemmän kuin ikinä, ja vieläpä vihamielisenä. Sen jälkeen pyysin heti anteeksi töykeää sanavalintaani, ja selitin miksi tahtoisin heidän kaikkoavan edes hiukan, ja kerroin olevani kiitollinen jos he tekisivät kuten pyysin. Se toimi huomattavasti paremmin.  
Katsotaan vain mitä ensi yöstä tulee... 


Nyt koitan saada kummitukset mielestäni ettei ala keskellä melkein kirkasta päivääkin jo pelottamaan, mitähän ajattelisin? Voisin ajatella vaikka sitä että tänään pitää hoitaa taas tylsääkin tylsempiä paperihommia, pestä pyykkiä ja tiskata ja käydä suihkussa, ja pieni ulkoilu tai jokin muu aktiviteettikaan ei olisi pahitteeksi. Samaten voin ajatella niitä uusimpia mustia saappaitani jotka nököttävät kiltisti eteisessä valmiina palvelukseen ja niitä eilen tilaamiani piilareita. On ne vaan hienon väriset! 

Ja vielä loppuun hehkutus siitä että blogillani on jo neljätoista lukijaa, joista kaksi on tullut viimeisen vuorokauden aikana (jos en nyt ihan väärin muista)! Mahtavaa että blogini on lukukelpoinen, neljätoista henkilöä ei voi olla väärässä sen suhteen! Ja edelleen saa heitellä juttutoiveita sun muita, olen avoin ehdotuksille. 

20 yötä jouluun, onneksi en ole vielä 20. ;)

Tuollainen pieni ratkiriemukas inside-vitsi tähän otsikoksi. Olenpas minä vitsikäs, heh heh. 


Kyllä tuo "laihduttaminen" tuottaa tulosta. Tai tosiaankin pitäisi ennemmin sanoa kyllä että kiinteytyminen. Vaikka olen hoikka niin en ole silti ihan timmi, älkää uskoko jos ette usko. ;) Mutta tänä aamuna tein mittauksen tuosta vyötärön kohdalta, miinus kaksi senttimetriä!! Jes!! Eikä siihen mennyt kuin pari päivää. Ja se on ihan kokonaan lisääntyneen liikunnan ansiota, olen syönyt kuin possu. 

Kyllä alkaa stressi jo pukkaamaan ihan tosissaan päälle, tänään on kaverin synttärijuhlat ja pitäis tänään kanssa värjätä hiukset, huomenna mun synttäripileet, maanantaina Tarulla lääkäri, yhdeksäs päivä minulla lääkäri, joulukortit pitäis tehdä, joululahjat pitäis ostaa ja paketoida, synttärikahvittelut pitäis pitää muutamille sukulaisille, Forssaan haluaisin päästä muttei taida olla varaa, kämppä pitää koristella loppuun, kuusen kanssa pitää alkaa väsäämään muutamaa päivää ennen joulua. APUA! Stressaan tästä joulusta ihan kamalasti, en halua että mikään menee pieleen. Johtuu ihan tästä perkuleen ikävuodesta minkä täytän. -.- Tuplaressi siksi että 18-vuotispäivääni en viettänyt mitenkään kummemmin, niin nyt kun täyttää sitten tämän seuraavan etapin niin ei halua että mikään menee pieleen, haluan että kaikki olisi täydellistä. Toivottavasti mies auttaa tämän toiveen toteuttamisessa, kyllä se ainakin tietää miten paljon ressiä revin tästä joulusta. 


 Että tällaista. Stressi-Terhi panikoi. Onneksi on osa lahjoista jo ostettu ja niihin ei edes mennyt paljon rahaa. :) Tosin edessä on ne lahjat joihin todennäköisesti tulee menemään rahaa enemmänkin...


Ehkäpä koitan nyt rauhoittua ja lähden tästä vaikka kuntoilemaan. Lenkille ei vielä pääse, odottelen siihen että Otto nousee ylös, mutta sitten menen. Jos pelailisi vaikka Wiitä. 

Kyllä osaa ottaa aivoon.

Kertokaa joku viisas minulle että miten tulisi tässä tilanteessa toimia: 

Täytän ensi kuussa vuosia. Ajattelin pitää syntymäpäiväni joulukuun ekana viikonloppuna. Se oli vielä Otolle ok. Sanoin että haluan naamiaiset. Se oli ok. Sitten aloin pohtimaan että ketä hittoja sinne kutsuisi, minulla kun ei kovin laajaa kaveripiiriä ole tässä lähialueella. Eli saattaa hyvinkin käydä niin että juhliin tulisivat minun ja Oton lisäksi tyyliin kolme tai neljä muuta tyyppiä. Se ei ollut Otolle ok. Hän sanoi että ei suostu sitten pitämään mitään naamiaispukua, että siinä ei ole mitään ideaa ja hauskaa jos on vain kaikki samat naamat. Olisihan se kiva jos sinne saisi enemmänkin porukkaa, mutta minkäs teet jossei ole mahdollista? Ajattelin itse siten että no onpa edes jotain tavanomaisesta poikkeavaa jos pitää naamiaisten muodossa, vaikka sinne tulisikin samat "vanhat" naamat! 
Eli ilmeisesti tässä nyt sitten eräs kieltäytyi juhlimasta toiveeni mukaisesti tuollaisen tilanteen sattuessa. Miten pitäisi toimia? Jättää pitämättä? Mukautua tahtoon siten että ei pidäkään naamiaisia? 


En. Halua. Että. Minun. Synttärini. Sössitään.

Paniikki.

Meinasin kuolla pelosta yöllä. 
Näin ihan kamalaa painajaista. En muista tarkalleen, mutta kerron nyt sellaisia kohtia mitkä jäivät mieleen. 


Yhdessä kohtaa olin erään kaverini seurassa, ja hän vältteli minua koko ajan. Hän ei halunnut ollenkaan olla kanssani missään tekemisissä. Tuo ei ollut pelottava, mutta kamala kuitenkin. En voisi elää ilman kyseistä kaveria. 

Toisessa kohtaa olin ulkona, oli talvi ja lunta ja kylmä. Ulkona oli myös pikkusiskoni (14v), pikkuveljeni (15v) ja isäni ja joku nainen. He ampuivat raketteja. Raketit olivat kasassa maassa, ja siskoni seisoi niiden vieressä. Yhtäkkiä rakettikasa räjähti ja siskoni vaatteet ja hiukset syttyivät tuleen. Sain kamalan kohtauksen, aloin huutaa ja juoksin siskoni luo, nappasin hänet syliini, siskoni huusi ja itki tuskissaan, minä lähdin juoksemaan sisälle huutaen samalla että nyt äkkiä viileää vettä amme täyteen ja ilmeisesti Otto sitten laittoi ammeeseen vettä. Laskin siskoni ammeeseen ja tuudittelin häntä samalla puoliksi sylissäni koittaen rauhoitella. 
Sitten kuva vaihtui, siskoni oli sairaalassa. Olin siellä myös. Sairaalaan oltiin tuomassa kuollutta naista, mutta näin että hän olikin elossa. Nainen oli kalpea ja mustahiuksinen. Hänet kärrättiin siskoni vasemmalle puolelle, heidän sängyillään oli noin metri väliä. Nainen tuijotti siskoani koko ajan. 
Lääkäri tuli sitten paikalle ja alkoi saksilla leikata siskoni päänahasta tikkejä auki, "kuollut" nainen tuijotti koko ajan vieressä. Kun lääkäri oli leikannut tikit auki siskoltani, hän otti saksista tukevamman otteen, hänen ilmeenä muuttui häijymmäksi ja hän alkoi hitaasti pistellä saksilla siskoani kaulaan. Veri lensi, aavemainen taustamusiikki oli taustalla, siskoni korahteli kuoleman kielissä ja kuollut nainen tuijotti toimitusta vieressä.
Sitten heräsin itkien ja pelkäsin kuollakseni. Itkin vielä kun nukahdin uudestaan. 


Aloin nähdä seuraavanlaista unta. Siinä oli kummitätini ja minä, ja pari muutakin tyyppiä. Kummitätini teki kuolemaa ja minun ja parin muun tyypin piti käydä hautaamassa hänet metsään. Seurueessamme oli ainakin yksi mies, joka jaksoi kummitätini kantaa. Matkalla metsään huomasimme että kummitätini on jo alkanut mädäntyä sisältäpäin, ja hänen ihonsa oli kalpea ja limainen, hänen hengityksensä haisi kamalalta ja hän oli aivan veltto, vaikkakin hengissä yhä. Muistan kuinka itkin koko ajan ja hoin kummitädilleni kuinka rakastan häntä enkä ikinä unohda häntä, ja sitten seurueemme mies joka kantoi häntä, sanoi minulle että minun täytyisi suudella kummitätini limaista poskea, koska muuten en oikeasti rakasta häntä. Tein työtä käskettyä mutta meinasin oksentaa ihon limaisuuden takia. 


Muuta en kunnolla muista, tai muistan, mutta ihan pieniä pätkiä, joten ei ole hyödyllistä kirjoittaa niitä tänne, eiköhän tuossakin ole jo tarpeeksi kauhua.

Ajatusten virtaa.

Nyt on sitten arki palannut kuvioon. Janin hain päivällä kotiin ja sen jälkeen olemme koko perheen voimin möllötetty enemmän tai vähemmän täällä kotosalla. En pistä tällä kertaa kamalan pahakseni, sillä minulla ei ole mikään maailman hehkein olo tällä hetkellä. Hieman sellainen kipeä ja vetämätön olo, kuumetta ei kuitenkaan taida olla. Toivottavasti ei tulekaan. 

Mietin tässä myös ihan yleisesti ottaen erästä asiaa. 
Miksi jotkut ihmiset eivät voi vastata tekstiviesteihin? Ymmärrän jos satunnaisesti tai vahingossa jää vastaamatta, se on ihan inhimillistä. En myöskään oleta että puhelimessa ollaan kiinni koko ajan. Mutta sellainen että jos aina aiemmin on vastannut ihan normaalisti ja sitten yhtäkkiä ei vastaa? Miten on, loukkaantuisitteko itse jos esimerkiksi toivottaisitte hyvää Halloweenia jollekulle ettekä saisi mitään takaisin? Ja sitä ennen olisitte tekstanneet kyseiselle henkilölle jotain tärkeää johon täytyisi saada vastaus ja ei olisi vastausta tullut siihenkään? Kaverini kanssa tästä aiheesta juttelimme eilen, mistä lie juttu lähti... Mutta jäi mietityttämään. 
Itse vastaan aina viesteihin. Joskus saattaa olla etten huomaa, mutta vastaan aina heti kun huomaan. Se viestin kun tuppaa näkymään siinä kännykässä niin kauan kunnes sen huomaa. Eli jos ei vastaa niin sitten sen tekee kyllä ihan tietoisesti. Minusta se on loukkaavaa etenkin jos viestissä oli jotakin tärkeää. Vastaanottaja on sen kyllä lukenut. Ellei kännykkä ole yhtäkkisesti hävinnyt tai jotakin ettei voikaan vastata tai jotakin, mutta jos viestin lähettäjä yleensäkään merkitsisi henkilölle mitään, olisi sitten netti jonka kautta voisi läheisille ilmoittaa että puhelimella ei nyt sitten hetkeen tavoita. 
On minulle elämäni aikana sattunut useinkin niin, että viestiini ei vastata ikinä. Mikä siinä olisi sitten oikea ratkaisu tilanteeseen? Antaa olla? Koittaa tavoittaa niin sinnikkäästi kuin kykenee? Odottaa jonkun aikaa ja jos ei mitään niin koittaa uudelleen tavoittaa? 
Mielestäni tuolloin on oikeus kyllä loukkaantua. Ja sen voi myös ilmaista. Ei tietenkään suoraan riitaa haastamalla, mutta jotakin sen suuntaista kuin että "minusta ei tuntunut kivalta ettet vastannut kun kuitenkin kysyin tärkeää asiaa" tai jotain vastaavaa. 
On nämä ihmissuhdeasiat vaikeita. Ihan siis kaverisuhteetkin. Joskus tekisi mieli lopettaa kaikki yhteydenpito mutta kuitenkaan kun asiaa ajattelee niin se ei oikeasti tulisi kysymykseenkään.

Jo on taas.

Kello on kohta yksi ja en ole tehnyt mitään. Paitsi vetänyt kahvia ja hoitanut Tarua. Tähänkö tämä on taas menossa? En kaipaa tällaisia päiviä enää lisää. 

Äsken oli pienoista sanaharkkaa joten nyt päässäni pyörii sellainen ajatus että kannattaako sittenkään mennä tänään vuokraamaan mitään leffaa yhdessä katsottavaksi, koska saattaisimme kuitenkin sitten kinata siitäkin. Ja sitten mietin että tuskinpa jaksan hakea itsellenikään mitään leffaa. 


Kavereista ei taida täksi päiväksi olla seuraa, paria tyyppiä en jaksa edes koittaa tavoittaa kun uskoakseni heillä on jo menoa.. Ja yhtä kaveria koitin viestillä tavoittaa (jonka sisältö ei kuitenkaan liittynyt tähän päivään mitenkään) mutta en ole saanut vastausta siihen joten annan senkin asian olla. 

Huomenna olisi ollut Liskogallerian Halloween-bileet, mutta koska en ole saanut bileiden järjestäjältä vastausta kysymykseen että saako tuoda avecin ja yksin en ole menossa niin olen sitten huomisenkin kotona. Äiti kyseli meitä hänen luokseen käymään mutta Otto ei jaksa niin en jaksa yksin mennä sitten sinnekään. 


Miten voi olla näin hiton vaikeaa? Välillä tuntuu että ole itse esteenä monelle hauskalle. Joko ei riitä motivaatio vain tekemään jotakin tai sitten en vain jaksa tai ei mukamas vain huvita. Ihan kuin kääriytyisin johonkin ihme harsoon. Perkele. 

Nytkin on kymmenittäin asioita joita periaatteessa voisin tehdä. Motivaatio on ainoa mitä ei näy taaskaan mailla halmeilla. Ja toinen on se että suureen osaan asioista liittyisi ulos menemistä ja siellä on niin hiton kylmä ettei paljon hotsittaisi. Koneella ei ole ketään eikä mitään, en jaksaisi istua tässäkään mutta kun ei huvittaisi tehdä mitään muutakaan. Haluaisin vain kirjoitella tänne blogiin, mutta mistäs kirjoitat kun et mitään tee mistä voisit edes kirjoittaa. 


ARGH. 

Nyt menee taas vain marisemiseksi. Ehkä otan itseäni niskasta kiinni niin kuin aikuinen ihminen ikään ja lähden tekemään jotain mukamas kehittävää. 

Hemmetin tylsää.

Taas on sellainen olo ettei huvittaisi tehdä mitään. Tai oikeastaan huvittaisi tehdä kaikenlaista muttei siltikään. Inhoan tätä fiilistä. Tämä tulee minulle aina muutaman päivän välein, ja silloin päivä tuntuu aina loputtoman pitkältä. Mieli olisi tavallaan virkeä mutta kroppa ei todellakaan. Nytkin voisin siivota, muttei vaan jaksa millään. 
Kaikki ahdistaa. Sisällä oleminen ahdistaa, ajatus uloslähdöstä ahdistaa. Koneella istuminen ahdistaa ja kaikki muutkin aktiviteetit ahdistavat. Pienikin ääni ärsyttää korvaa ja päätä ja voisi vain raivota kaikesta mikä ei mene ihan tasan niin kuin itse haluaa. 
Eikä asiaa todellakaan auta se että Otto ihan kirjaimellisesti huutaa tuohon saatanan mikkiin kun se pelaa taas vaihteeksi koneella jotakin. Se on ikuinen vitutuksen aihe. Alkaa kyllä pikkuhiljaa tulla raja vastaan siinäkin. Jos se ei tajua sitä pyynnöistä huolimatta lopettaa niin täytyy itse keksiä joku keino jolla se joko loppuu tai lakkaa häiritsemästä. 

Pitäisi korjata Oton housut, niistä on vuori revennyt. Ei huvita. 


Pitäisi siivota. Ei huvita. 

Se mikä olisi juuri passeli nyt olisi yksin olo. Mutta se ei käy päinsä. Minä kun en voi lähteä minnekään eikä Otto ole lähdössä lasten kanssa minnekään. Myöskään en voi minnekään huoneeseen lukittautua edes viideksi minuutiksi kun ei ole ketään kaitsemassa lapsia. 


Tämä on inhottavaa.