keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Asu #7: Oranssi.

Jatkakaamme! Minulla on muutakin sanottavaa kuin vain tämä asuhomma, mutta teen muista jutuista sitten erillisen postauksen jahka ehdin ja jaksan. 

Oranssi on nyt värinä, kuten otsikko kertoo, ja pientä taustatietoa ensin ettette ihmettele yhtä kuvaa jonka kohta näette. Kello oli jo varmaan lähempänä yhdeksää illalla silloin kun tämän asun kuvasimme, joten siitä johtuu että linja ei ehkä olekaan enää niin siveä ja söötti. Koettakaa kestää!


Tämäkin asu oli ihan jees, tosin tuo verkkopaita saisi mennä vaihtoon niin sitten voisin ihan käyttääkin tätä. 

 (Mutta mä ainaski varoitin!!)

Toppi Seppälä (?).
Skraka Cybershop.
Hame Morticia.
Sukkahousut Cybershop.
Kengät H&M.
Hattu on äitini, varmaan Tiimarista ostettu joskus.

Enpä tästä asusta keksi kamalasti mitään sepitystä, muuta kuin sen että kuten huomaatte niin noita-aiheiseksi meni... Taas kerran. 
Seuraava asu onkin sitten violetti ja se on viimeinen! Sen jälkeen pääsettekin äänestämään mikä asuista oli silmää miellyttävin.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Miellyttävää aamua kaikille!

Minun kohdallani tämä ei sitten olekaan niin miellyttävä. Heräsin viideltä jotta ehdin koomata rauhassa ennen kuin pitää pukea ja laittaa meikit naamaan, sillä seitsemältä on jo oltava ulkona kämpästä sillä minulla on lääkäri. Ja aamuruuhkassa sinne on varmaan lähemmäs tunnin matka, etenkin jos joutuu odottelemaan bussia ja ratikkaa ja jos sattuu liikennettä olemaan yhtään enemmän. Havahduin hereille ensimmäisen kerran puoli viisi kauhunhiestä märkänä, sillä luulin että olen nukkunut totaalisesti pommiin (ei olisi ollut eka kerta..). Sain onneksi huomata että kello oli vasta niin vähän ja sain nukkua vielä puoli tuntia. Kun kello soi viideltä, en meinannut saada silmiä auki ja tärisin kylmästä. Minulle kesken unien väkisin herääminen tuottaa fyysistä tuskaa, ihan oikeasti, en osaa selittää tarkalleen miltä se tuntuu mutta se sattuu ja paljon! Sain kuitenkin itseni raahattua kunnialla ylös sängystä heti ja keittelin kaikessa hiljaisuudessa kahvit heti kunhan olin saanut paksun villatakin niskaan. Sitten rojahdin kahvikuppini kanssa tähän tietokoneen ääreen, luin läpi lempiblogien uudet merkinnät ja laitoin iPodin lataukseen ja nyt kirjoittelen tätä. Minulla on tässä tätä kirjoittaessa vielä parikymmentä minuuttia luppoaikaa, sitten pitää alkaa valmistautua. 

Voisi sanoa että minulla on pienoinen vaatekriisi. Haluaisin laittaa päälleni mekon, mutta mielestäni ei ole kivannäköistä jos minulla on mekko ja maiharit. Ulkosalla se menee, se on oikeastaan tosi jees, mutta koska lääkärissä pitää ottaa ulkovaatteet pois ja jättää kengät jalkaan, tuo yhdistelmä ei enää kuulostakaan kivalta. Minulla on nimittäin joku ihme pakkomielle sen suhteen että jalat eivät saa näyttää liian isoilta, miltä ne todellakin näyttävät maiharit jalassa ja mekko päällä. :D Ongelma piilee siinä että maiharit ovat kokoa 38 vaikka jalkani on kokoa 35-37. En tiedä miksi ostin niin isot maiharit, tai oikeastaan tiedän. Olen aina luullut että jalkani on paljon isompi kuin se on, ja haluan että maihareihin mahtuu tarvittaessa paksu villasukka tai pari, mutta että ne pysyvät kuitenkin jalassa ilman niitäkin. Tosin koko 37:kin olisi käynyt tuohon tarkoitukseen... No, ei voi mitään, näillä mennään mitä on! En silti malttaisi odottaa lumien sulamista, pääsisi käyttämään muitakin kenkiä kuin vain maihareita ilman jalkojen joutumista kuolioon kylmän takia.
Tästä pääsemmekin sitten siihen päätelmään että on pakko sonnustautua housuihin. 

Eilen olin tosiaan Tarun kanssa Lastenklinikalla. Hänellä tutkitaan nyt joitakin kasvamiseen ja liikkumiseen liittyviä asioita. Joudumme siis menemään neurologille ja fysioterapeutille ja perinnöllisyysvastaanotolle... Täytyy vain toivoa että kaikki olisi hyvin, Taru ei kaipaisi yhtään lisää ongelmia ja kärsimystä!
Mutta vielä eiliseen. Eilen kävimme vain otattamassa veri- ja pissanäytteet Tarulta. Minua alkoi tosissaan kyrsiä se labratäti jonka luona olimme, hän ei meinannut millään löytää Tarun kädestä verisuonta (joo, Tarulla on aika vaikeasti ne suonet, olen huomannut itsekin ja tyttö on muutenkin niin pikkuruinen) ja täti joutui pistämään Tarua kahdesti! Toisella kerralla vasta löytyi se suoni, mutta ai että teki mieli tirvaista sitä tätiä. Miksei se voinut tutkia ekalla kerralla että se suoni on varmasti siinä mihin hän pistää? Minusta ei ollut todellakaan kivaa istua siinä pidellen itkevää lasta sylissä, joka ei ymmärrä miksi häneen sattuu. :( Kaiken päälle vielä se että minua alkaa aina kuvottamaan ja pyörryttämään verikoetta ottaessa, oli kyseessä sitten minä tai joku muu mutta jos olen siinä läsnä. Hassua sinänsä, sillä lävistän ihmisiä, mutta ei minua silloin häiritse katsoa neulaa joka sujahtaa ihon ja läpi ja jos tuleekin verta. Mielestäni on vain erittäin kuvottavaa kun pistetään neula suonen sisään ja sitten neulan toisesta päästä alkaa tihkumaan verta... Ja kun sen neulan näkee koko ajan sen käsivarren ihon läpi, hyi HEMMETTI!!

En ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä varaamassa tatska-aikaa. Voisi koittaa jos tällä viikolla pääsisi, tässä on vielä hyvät mahdollisuudet saada raahattua sinne joku mukaankin, kun on vasta alkuviikko. Tosin olisi mentävä sitten huomenna tai torstaina, sillä silloin Otolla on koulusta vapaata ja perjantaina minun täytyy muutenkin koko ajan kuulostella jos puhelin soi kun lääkäri soittaa niistä Tarun kokeiden tuloksista. Ja päivystäminen on helpompi hoitaa kotosalla, saa sitten puhuakin rauhassa. 

Nyt täytyy ilmeisesti ruokkia Taru ja sitten kipinkapin meikkauspuuhiin että pääsen lähtemään ajoissa.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Kylmä aamu.

Herätyskello olisi soinut vasta 6.30, mutta heräsin jostain kumman syystä 5.30 joten en viitsinyt enää alkaa nukkumaan, sillä sitten en olisi saanut itseäni sängystä ylös ollenkaan ajoissa. Syy miksi näin aikaisin piti nousta, on se että Tarun kanssa pitää mennä Lastenklinikalle verikokeisiin kello kahdeksan ja kymmenen välillä. Ja koska menen omalla autolla, pyrin menemään niin aikaisin kuin suinkin josko saisi parkkipaikan edes jostain suht järkevästä paikasta. 

Täytyy toivoa että kaduilla ei ole kauheita lumivalleja niin että autolla pääsisi kulkemaan suht sujuvasti. Minulle on kerran käynyt niin että pienessä ylämäessä oli lunta niin paljon etten yksinkertaisesti päässyt siitä, auto ei vaan ottanut pitoa tarpeeksi. Olin silloin menossa bensa-asemalle tankkaamaan. Onneksi bensa-asema on sellainen johon pääsee kahta eri kautta niin että pääsin sinne kyllä, mutta hienoiset traumat jäi kyllä... Autolla ei ole kiva ajaa hirveän lumisilla säillä. Ei varsinkaan jos pitää parkkeerata johonkin. Lumikasoja on joka puolella niin että ne vievät tolkuttomasti parkkitilaa ja muutenkin saa aina pelätä että pääseekö parkista enää sitten pois vaikka onkin päässyt siihen, jos lunta on kauheasti. 

Alamme olla jo voiton puolella tästä flunssahässäkästä. Minua ei enää edes pahemmin yskitä eikä nenäkään vuoda enää melkein yhtään ja kuumetta ei ole ollut enää aikoihin. Otto ja Jani yskivät ja ovat räkäisiä, mutta heilläkään ei ole kuumetta. Taru on edelleen antibioottikuurilla, huomenna loppuu, ja tyttösen ääni on vielä hiukan käheä mutta muuten jo lähes terve kuin pukki! Mahtava ruokahalu on palailemassa ja Taru jaksaa kiukutella pienimmästäkin vinoon menneestä asiasta, eli asiat ovat todella hyvällä tolalla.

Olen kyllä iloinen että tälle päivälle on jotakin tekemistä, vaikka se toistaiseksi rajoittuukin vain tuohon sairaalakeikkaan. Koko viikonloppu meni kotona möllötellessä, jossei oteta lukuun sitä että kävin pikaisesti moikkaamassa kaveria pihalla ja muistaakseni lauantai-iltana kävin äidin luona kahvilla. Vaikka se Tarun sairaala-aika olikin sinällään rankka, niin minusta oli mukavaa että joka päivälle oli jotain pakollista tekemistä kun piti sinne sairaalaan mennä. Silloin ei tullut tylsää sinä aikana kun oli kotona, mutta jos ei ole säännöllistä tekemistä kodin ulkopuolella niin kotona olo tuntuu tavattoman turhauttavalta niinä hetkinä kun lapset ovat nätisti tai nukkumassa että saisi keskittyä johonkin muuhun toimintaan. 
Rakastan esimerkiksi lukemista, ja eilen luin muutamassa tunnissa yhden Pratchettin kirjan. Kuitenkin sekin tuntui tylsältä, kun pelkästään luki melkein koko päivän. Ihan oikeasti, sinä puutui takamus aika huolella! Siis kirjaimellisesti puutui, ja se ei tunnu kovinkaan kivalta. Lukeminen on parhaimmillaan silloin kun saa lukea ihan kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa ja vaikka napostella jotakin pientä samalla. Tosin nyt ei saa puhua napostelusta, koitan hiukan rajoittaa kaiken liian makean ja rasvaisen syöntiä, olen taas syönyt kuin pieni possu kaikkea mahdollista yli viikon ajan. Niin että tästä lähtien voisi hetkisen taas pidättäytyä vain terveellisessä ruuassa. Senkin takia olisi tärkeää keksiä jotain mukavaa hommaa, ettei tulisi syötyä vaikkei olisi nälkäkään. Minulla kun on paha tapa syödä tylsyyteen, ja siitä ei tule hyvä olo. Huomaa yhtäkkiä ahmineensa tylsyyksissään vaikka mitä, ja sitten on turvonnut olo ja kuvottaa kun on syönyt itsensä ihan liian täyteen. 

Tuosta tulikin mieleeni... Olen selättänyt suurelta osin oksentamiskammoni! Se on minulle todella iso askel! Niin kauan kuin muistan olen kammonnut oksentamista yli kaiken (niin paljon että se meni kuulemma jo pakkomielteen puolelle, hysteeristä käsien desinfiointia, sellaisten vaatteiden välttelyä joita on ylläni ollut silloin kun olen oksentanut sun muuta), mutta silloin kun meille nyt viimeksi tuli se vatsatauti, päätin tehdä niin että annan oksennukselle luvan tulla enkä yritä pidätellä. Ja silloin huomasin, että oksentamiseen ei maailma kaadu vaikkei se mukavaa puuhaa olekaan. Nyt tilanne on se että en edelleenkään pidä oksentamisesta, en haluaisi että tauti tulee meille, mutta jos tunnen että oksennus tulee niin en joudu paniikkiin vaan yksinkertaisesti vain oksennan. Tuntuu melkein kuin olisin syntynyt uudelleen kun ei tarvitse panikoida sen pienen tapahtuman takia. Aivan mahtavaa. Ja tämä kaikki ihan itse, omalla mielenlujuudella! Luulin aina että tarvitsisin hirveät psykoterapiat ihan vain jo kammon lievenemiseen, mutta onneksi niin ei ollut. Täytyy vaan uskaltaa kohdata pelkonsa niin huomaa että niissä ei olekaan oikeasti mitään pelättävää vaikka ne eivät miellyttäviä juttuja olisi muutenkaan.

Ja taas asiasta viidenteen: Olen kertonut miten odotan jo kovasti kevättä. Eräänä aamuna sitten kun olin lähdössä sairaalalle viime viikolla, kuulin lintujen liverrystä ja aurinko paistoi! Tunsin kuinka koko kehoni ikään kuin paisui onnentunteesta ja mielihyvästä ja hölmö hymy levittäytyi kasvoilleni. Haistelin ilmaa ja siinä tuoksui tuulahdus keväästä. Se oli upeaa! Pari päivää sen jälkeen selailin kalenteria ja huomasin että ei ole enää kauaa maaliskuuhun, ja se on jo ihan virallinen kevätkuukausi! Nytkin vilkaisin tietokoneen kalenteria ja se kertoi minulle, että tämän viikon jälkeen enää ensi viikko ja sitten on ihan oikeasti KEVÄT! En malta odottaa. Ja tässä huomaa taas sen kuinka aika kulkee hemmetin nopsaan, äsken oli vasta marraskuu ja muistan fiilistelleeni että kohta on joulu... On tämä elämä vaan hienoa vaikka välillä tuntuukin siltä että mikään ei mene putkeen ja kaikki tuntuu kauhealta. 

Taru heräsi, joten on lakattava jaarittelemasta, mutta asuhommeli jatkuu tänään tai huomenna ja seuraava väri tulee olemaan oranssi!

lauantai 13. helmikuuta 2010

Asu #6: Vihreä.

Asuhommeli jatkuu! Sitä ennen voin kuitenkin kertoa teille suuren ilouutisen! Taru pääsi eilen kotiin ja tyttö on jo melkein terve. <3 Antibioottikuuri jatkuu vielä tiistaihin asti mutta päällisin puolin Taru on jo paljon paremmassa kunnossa. Vielä pitää seurata kuitenkin Tarun vointia siten että jos nousee kuume tai hengitys tai yleisvointi huononee paljon, niin pitää mennä takaisin sairaalan päivystykseen. Toivotaan kuitenkin että kaikki menisi hyvin, Tarun ei tarvitsisi mielestäni kärsiä enää yhtään enempää!

Mutta nyt siihen asuun. 


Minusta tämä asu oli tosi kiva. Se on kumma miten löytää ihan uusia vaateyhdistelmiä kun alkaa vähän pelleilemään, pitää tehdä tätä useamminkin! 


Taisin olla joku metsän menninkäinen tai tonttu, sellainen ainakin tulee mieleen värimaailmasta ja kengistä ja hameesta... Ja oikeastaan noista kaikista vaatekappaleista, etenkin kun ne on yhdistetty kokonaiseksi asuksi.

Toppi itsetehty.
Hame itsetehty.
Raitasukat Morticia tai joku vastaava.
Kengät Wicked.fi.

Loppuun vielä spontaani irvistyskuva, minun ei siis ollut tarkoitus näyttää pelottavalta tai siltä että olen haukkaamassa jotakin, mutta irvisteleminen on kivaa eli tässä teille!

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Asu #5: Punainen.

Voidaan taas koittaa jatkaa tätä hulvatonta asuhommelia. Taru voi jo sen verran hyvin että jaksan jo keskittyä muuhunkin kuin murehtimiseen kunnolla. 


En ole pukeutumisessa sen koommin punaisen ystävä, mutta täytyy sanoa että tämä asu oli mielestäni kyllä tosi kiva. En ehkä kuitenkaan käyttäisi tätä mutta nätti se on. 


Tuo kaulahuivi saa minut näyttämään paljon vanhemmalta mitä edes olen. Kaverikin taisi sanoa että näytän näissä kuvissa vanhemmalta (joka ei enää kuulosta ihan yhtä hauskalta kuin esimerkiksi vielä pari vuotta sitten).

Huivi jostakin.
Paita jostakin. :D
Hame itsetehty. 
Kengät Morticia.

Minun piti näyttää liekehtivältä, onnistuinkohan edes? 

Seuraavaksi jatkammekin sitten vihreällä, ja sen verran sanon että se on asu minun mieleeni ja kovasti! Tulisi vain jo kevät niin pääsisi käyttämään sitä!