Herätyskello olisi soinut vasta 6.30, mutta heräsin jostain kumman syystä 5.30 joten en viitsinyt enää alkaa nukkumaan, sillä sitten en olisi saanut itseäni sängystä ylös ollenkaan ajoissa. Syy miksi näin aikaisin piti nousta, on se että Tarun kanssa pitää mennä Lastenklinikalle verikokeisiin kello kahdeksan ja kymmenen välillä. Ja koska menen omalla autolla, pyrin menemään niin aikaisin kuin suinkin josko saisi parkkipaikan edes jostain suht järkevästä paikasta.
Täytyy toivoa että kaduilla ei ole kauheita lumivalleja niin että autolla pääsisi kulkemaan suht sujuvasti. Minulle on kerran käynyt niin että pienessä ylämäessä oli lunta niin paljon etten yksinkertaisesti päässyt siitä, auto ei vaan ottanut pitoa tarpeeksi. Olin silloin menossa bensa-asemalle tankkaamaan. Onneksi bensa-asema on sellainen johon pääsee kahta eri kautta niin että pääsin sinne kyllä, mutta hienoiset traumat jäi kyllä... Autolla ei ole kiva ajaa hirveän lumisilla säillä. Ei varsinkaan jos pitää parkkeerata johonkin. Lumikasoja on joka puolella niin että ne vievät tolkuttomasti parkkitilaa ja muutenkin saa aina pelätä että pääseekö parkista enää sitten pois vaikka onkin päässyt siihen, jos lunta on kauheasti.
Alamme olla jo voiton puolella tästä flunssahässäkästä. Minua ei enää edes pahemmin yskitä eikä nenäkään vuoda enää melkein yhtään ja kuumetta ei ole ollut enää aikoihin. Otto ja Jani yskivät ja ovat räkäisiä, mutta heilläkään ei ole kuumetta. Taru on edelleen antibioottikuurilla, huomenna loppuu, ja tyttösen ääni on vielä hiukan käheä mutta muuten jo lähes terve kuin pukki! Mahtava ruokahalu on palailemassa ja Taru jaksaa kiukutella pienimmästäkin vinoon menneestä asiasta, eli asiat ovat todella hyvällä tolalla.
Olen kyllä iloinen että tälle päivälle on jotakin tekemistä, vaikka se toistaiseksi rajoittuukin vain tuohon sairaalakeikkaan. Koko viikonloppu meni kotona möllötellessä, jossei oteta lukuun sitä että kävin pikaisesti moikkaamassa kaveria pihalla ja muistaakseni lauantai-iltana kävin äidin luona kahvilla. Vaikka se Tarun sairaala-aika olikin sinällään rankka, niin minusta oli mukavaa että joka päivälle oli jotain pakollista tekemistä kun piti sinne sairaalaan mennä. Silloin ei tullut tylsää sinä aikana kun oli kotona, mutta jos ei ole säännöllistä tekemistä kodin ulkopuolella niin kotona olo tuntuu tavattoman turhauttavalta niinä hetkinä kun lapset ovat nätisti tai nukkumassa että saisi keskittyä johonkin muuhun toimintaan.
Rakastan esimerkiksi lukemista, ja eilen luin muutamassa tunnissa yhden Pratchettin kirjan. Kuitenkin sekin tuntui tylsältä, kun pelkästään luki melkein koko päivän. Ihan oikeasti, sinä puutui takamus aika huolella! Siis kirjaimellisesti puutui, ja se ei tunnu kovinkaan kivalta. Lukeminen on parhaimmillaan silloin kun saa lukea ihan kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa ja vaikka napostella jotakin pientä samalla. Tosin nyt ei saa puhua napostelusta, koitan hiukan rajoittaa kaiken liian makean ja rasvaisen syöntiä, olen taas syönyt kuin pieni possu kaikkea mahdollista yli viikon ajan. Niin että tästä lähtien voisi hetkisen taas pidättäytyä vain terveellisessä ruuassa. Senkin takia olisi tärkeää keksiä jotain mukavaa hommaa, ettei tulisi syötyä vaikkei olisi nälkäkään. Minulla kun on paha tapa syödä tylsyyteen, ja siitä ei tule hyvä olo. Huomaa yhtäkkiä ahmineensa tylsyyksissään vaikka mitä, ja sitten on turvonnut olo ja kuvottaa kun on syönyt itsensä ihan liian täyteen.
Tuosta tulikin mieleeni... Olen selättänyt suurelta osin oksentamiskammoni! Se on minulle todella iso askel! Niin kauan kuin muistan olen kammonnut oksentamista yli kaiken (niin paljon että se meni kuulemma jo pakkomielteen puolelle, hysteeristä käsien desinfiointia, sellaisten vaatteiden välttelyä joita on ylläni ollut silloin kun olen oksentanut sun muuta), mutta silloin kun meille nyt viimeksi tuli se vatsatauti, päätin tehdä niin että annan oksennukselle luvan tulla enkä yritä pidätellä. Ja silloin huomasin, että oksentamiseen ei maailma kaadu vaikkei se mukavaa puuhaa olekaan. Nyt tilanne on se että en edelleenkään pidä oksentamisesta, en haluaisi että tauti tulee meille, mutta jos tunnen että oksennus tulee niin en joudu paniikkiin vaan yksinkertaisesti vain oksennan. Tuntuu melkein kuin olisin syntynyt uudelleen kun ei tarvitse panikoida sen pienen tapahtuman takia. Aivan mahtavaa. Ja tämä kaikki ihan itse, omalla mielenlujuudella! Luulin aina että tarvitsisin hirveät psykoterapiat ihan vain jo kammon lievenemiseen, mutta onneksi niin ei ollut. Täytyy vaan uskaltaa kohdata pelkonsa niin huomaa että niissä ei olekaan oikeasti mitään pelättävää vaikka ne eivät miellyttäviä juttuja olisi muutenkaan.
Ja taas asiasta viidenteen: Olen kertonut miten odotan jo kovasti kevättä. Eräänä aamuna sitten kun olin lähdössä sairaalalle viime viikolla, kuulin lintujen liverrystä ja aurinko paistoi! Tunsin kuinka koko kehoni ikään kuin paisui onnentunteesta ja mielihyvästä ja hölmö hymy levittäytyi kasvoilleni. Haistelin ilmaa ja siinä tuoksui tuulahdus keväästä. Se oli upeaa! Pari päivää sen jälkeen selailin kalenteria ja huomasin että ei ole enää kauaa maaliskuuhun, ja se on jo ihan virallinen kevätkuukausi! Nytkin vilkaisin tietokoneen kalenteria ja se kertoi minulle, että tämän viikon jälkeen enää ensi viikko ja sitten on ihan oikeasti KEVÄT! En malta odottaa. Ja tässä huomaa taas sen kuinka aika kulkee hemmetin nopsaan, äsken oli vasta marraskuu ja muistan fiilistelleeni että kohta on joulu... On tämä elämä vaan hienoa vaikka välillä tuntuukin siltä että mikään ei mene putkeen ja kaikki tuntuu kauhealta.
Taru heräsi, joten on lakattava jaarittelemasta, mutta asuhommeli jatkuu tänään tai huomenna ja seuraava väri tulee olemaan oranssi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti