Kuusi yötä jouluun.

Ja meillä on alkanut taas kummittelemaan enemmän. Jo jonkin aikaa sitten alkoi ns. uudelleen. Ensin kun tänne muutimme, oli ihan rauhaisaa. Sitten alkoi tapahtua. Sen jälkeen sain tilanteen rauhoittumaan, nyt on alkanut kummittelut taas. Sen huomaa siitä että olen alkanut ihan tajuttomasti pelkäämään makuuhuoneessamme, joka on yleensä lähes maailman rauhallisin huone. Nyt en meinaa uskaltaa olla siellä yksin, kun tuntuu etten tosiaankaan ole yksin. Ja Otto kertoi jokin aika sitten erään jutun joka hänelle kävi yöllä siellä. Oli tullut nukkumaan normaalisti muttei meinannut millään saada unta, ja nukahteli välillä mutta aina heräili silti. Sitten jossain vaiheessa yötä alkoi kuulua kamala kolina ja kovia askeleita melkein joka puolelta, ja sitten hän tunsi kuinka joku tuli sänkymme jalkopäähän. Yleensä Jani tulee yöllä jalkopäähämme nukkumaan jos on nukahtanut ensin vaikka sohvalle josta emme raaski sitten siirtää sänkyyn ettei pieni herää. Mutta tuo Oton kertoma juttu kävi silloin kun Otto oli täysin hereillä ja Jani ei tainnut olla silloin kotona, eli unihoureesta ei ollut kyse. Minä itse nukuin enkä havainnut tuollaisia ollenkaan, luojan kiitos, olisin ollut ihan helisemässä koko yön. 


Nyt koitan siirtää ajatukseni muualle kummitteluista, sillä olen yksin hereillä ja täällä on hämärää, eli siis alkaa pupu hiipiä pöksyyn. :D


Tänään on kirkolla Janin kerhon joulujuhla. Alkaa kymmeneltä, loppuu viimeistään kahdeltatoista. Ihan mukavaa, Janin ensimmäinen joulujuhla, mutta kun minä en tykkää olla kirkossa. Lasten tai läheisten vuoksi voin sinne mennä jos on ihan pakko, muuten en kyllä herkästi mene. Johtunee siitä etten kuulu kirkkoon ja edustan lähes täysin sitä mitä kirkko paheksuu. Raamatussa sanotaan, että "noidan älä anna elää", ei tuollaisen lauseen jälkeen paljon huvita mennä kirkkoon... Vaikka tiedän että minua ei siellä roviolla polteta, niin silti tulee luotaantyöntävä olo. Ja kirkossahan kun yleensä sanotaan, että "nyt nouskaamme kunnioittamaan Jumalaa" niin eipä siellä oikein voi jäädä vaan istumaan, se olisi epäkohteliasta. Käsiäni en risti enkä rukoile, seisomaan voin vielä nousta. Laulaakin voin, sillä laulaminen on kivaa. 
Ehkä ymmärrätte mitä tässä koitan ajaa takaa. 
No, saattaa olla että saan muistoja siitä ajasta kun olin koulussa ja siellä mentiin aina joulukirkkoon, ihan hauskoja muistoja kyllä. Kerrankin pilailimme koko kirkkomenojen ajan ystäväni kanssa, joka nykyisin on myöskin pakana. Ja ei, emme pilailleet niin että kirkkokansa tai toimitus yleensäkään häiriintyi, vaan keskenämme. Emmekä mollanneet Jeesusta tai mitään muutakaan ns. pyhäinhäväistystä. Kyse oli siitä, että kun pappi kertoi siitä kuinka Jeesus (mukamas) syntyi jouluaattona niin vaihdoimme aima sanan "Jeesus" tilalle sanan "Terhi". Ikinä minulla ei ole ollut niin hauskaa kirkossa! Paitsi ehkä silloin kun oli Tarun ristiäiset ja minä repesin nauruun siellä alttarilla Oton kanssa... Otto muistaakseni lauloi jostain virrestä yhden kohdan väärin ja rupesi tyrskimään. Siitäkös minä sitten aloin hajoilemaan, ja emme kumpikaan saaneet naurua loppumaan, hermostuneitakin kun olimme. Toki nauroimme hiljaa, mutta kyllä kaikki näkivät että nauroimme, kehomme tärisivät siihen malliin ja naamamme olivat varmaan näkemisen arvoiset. :D Sitten siinä naurumme tiimellyksessä pappi sanoi jotain todella liikuttavaa, ja minä aloin itkemään! Kaverin silloinen tyttöystävä sitten oli kuulemma todennut, että tämä on kyllä ihan ensimmäinen kerta kun hän on nähnyt että ristiäisissä äiti itkee ja nauraa samaan aikaan.... :D