Jännittää kuin pientä oravaa ison pähkinävaraston edessä.

Jumalauta oikeasti miten joku asia voi vetää ihmisen hermot ihan riekaleiksi! Ja mistäs muusta puhunkaan kuin siitä asuntohommasta... Tässä on alle tunti niin soitan sille omistajalle ja ilmoitan että olisimme halukkaat ottamaan asunnon jos sen vain saamme. Ja ihan totta minä kyllä romahdan jossain määrin jos saamme huonoja uutisia, olen jo jostain syystä asennoitunut että tuo kämppä on meidän, mikä lie intuitio kenties...? Mistään muusta asunnosta se ei ole ollut näin voimakas, joten saa nähdä olenko oikeassa vai vain ihan liian toiveikas. 

Tässä kuitenkin aikaa tappaakseni kirjoittelen vähän eilisestä vaikkei silloin mitään kovin jännää tapahtunut. Mutta näin ihan sivuhuomautuksena että ensinnäkin perjantaina eräs nainen tuli ulkona minulle sanomaan että hänen mielestään jalkatatuointini on upea, kuulemma kauniit linjat. Minä ihan totta rakastuin siihen naiseen. Tuollaisia pitäisi olla enemmänkin! <3 Ja myöskin, tämä tapahtui perjantaina tai torstaina, Taru sanoi noita! :D 

Asiaan. 

Olimme eilen päivällä äidin ja Janin kanssa rannassa istuksimassa. Oli tarkoitus ottaa myös Taru mukaan mutta tyttö väsähti ja meni päikkäreille. 

Karpalolonkero viilensi mukavasti siinä kuumuuden keskellä.

Jani oli aluksi vastahakoinen yhteiskuvien suhteen, mutta sainhan minä sen pojan sitten lopulta tulemaan linssin eteen!

Jani on irvistelijä. :D Tulee äitiinsä. 

Panikoidakseni vielä ja valaakseni itseeni lisää (turhia?) toiveita niin äiti sanoi että tuo meidän mahdollisesti tuleva vuokranantajamme puhui ja käyttäytyi ihan samaan malliin kuin hänen nykyinen vuokranantajansa kun he silloin hakivat nykyistä asuntoaan. Nainen oli puhunut asiasta ihan kuin se olisi jo ollut jotenkin sovittu, ihan kuten tässä meidänkin tilanteessa kävi. Voi luoja että toivon niin että saamme sen asunnon, rakastuin niin sen pohjaratkaisuun ja siihen parvekkeeseen ja sijaintikaan ei ole huono vaikka hiukan syrjässä onkin! Se vain merkitsee sitä että siellä on suht rauhallista kun siitä ei kuitenkaan ole kuin kilometri tai vähän päälle tämän asuinalueemme keskustaan. Ja Helsingin keskustaan sieltä on matkaa ehkä nelisen kilometriä, että niin...

Voi vitura. Tuntuu etten pysty istumaan paikallaan tai etten pysty keskittymään mihinkään. Tahtoisin ajatella jotain muuta mutta asia pomppii mieleeni koko ajan. TÄMÄ ON NIIN HEMMETIN KAMALAA. Luojalle kiitos että tänään saa kuulla tuomion, en kestäisi enää esimerkiksi huomiseen. Palailen tänne taas kunhan saan hiukan koottua ajatuksiani, viimeistään sitten jossain vaiheessa että kerron miten kävi.