perjantai 29. tammikuuta 2010

Jäätävää.

Saavuin kaupungilta kotiin noin kymmentä vaille kaksi. Sitä ennen sattuikin kaikkea vähemmän mukavaa. Ensinnäkin, kotimatkani alkoi kymmentä vaille yksi. Menin ratikkapysäkille jossa seisoin 40 minuuttia odottelemassa josko arvon ratikka suvaitsisi saapua paikalle. Koko sen ajan juttelin äitini kanssa puhelimessa sillä halusin ehkäistä tylsyyttä. Musiikki olisi muuten ajanut saman asian mutta olin niin jäässä etten kyennyt kaivamaan soitinta laukusta. Noh, ratikka saapui ja siellä en kauaa aikaani viettänyt kun olin jo perillä määränpäässäni. Jouduin odottelemaan sitten vielä bussia jonkin aikaa. Olin aivan jäässä saavuttuani kotiin, minulla on vieläkin kylmä, ja kotiinpaluusta on aikaa jo pari tuntia. 
Niin, kukas se juuri pääsi sanomasta että ei enää tarvitse antaa ulkonäön kärsiä siitä että pukeutuu sään mukaan... No, minä todellakin pukeuduin. Miten voi siis olla mahdollista että olin niin jäässä että meinasin saada jonkin asteisen hypotermian tai jotakin, tärisin vain ja alkoi väsyttämään ihan hemmetisti. Otto luuli ettei minulla ollut ollut hanskoja mukana, niin jäässä sormenikin olivat. Vieläkin sormeni ovat viileät. Ja nenä vuotaa ja aivastuttaa, hitto jos sain jonkun flunssan nyt tuon takia niin en kyllä enää nokkaani pistä ulos ennen kuin on vähintään kymmenen astetta plussaa.. 

En napannut asukuvaakaan kun aamulla oli sen verran kiire, ja kun saavuin kotiin niin kuoriuduin jäässä olevista vaatteista samantien ja kietouduin paksuun peittooni. 

Ja jossei tässä ollut vielä tarpeeksi, niin sain tänään kuulla että äitini ja mummuni ovat kumpikin nyt sitten vatsataudissa, että koskahan tuo todella odotettu ja rakastettu tauti saapuu meillekin... Jani sairasti jo jonkin asteisen ja Ottokin ehkä, enää on sitten se että tuleeko se kenties enää vain minulle ja Tarulle vai ei vai kenties koko perheelle? EN HALUA SITÄ HITON TAUTIA. Nyt ei todellakaan ole sellainen aika että voisi olla kipeä. Ja kuten olen aiemminkin maininnut, kammoan oksentamista niin paljon että saan paniikkikohtauksen melkein ajatuksestakin että joutuisin oksentamaan. 
Vielä kuitenkin meidän koko poppoomme näyttää ja tuntuu terveeltä, minä mukaan lukien (jos ei lasketa vuotavaa nenää). Toivottavasti jatkamme terveenä olemista. Ainahan voi toivoa. Ja jos sairastumme, niin toivokaamme että tauti tulee mahdollisimman lievänä. Vaikka eipä tuo niin kovin pitkäkestoinen ole ollut muillakaan siihen sairastuneilla. 
Odottaminen ja epätietoisuus (tuleeko vai eikö, kas siinä pulma) on pahinta. Missä tahansa asiassa. 


Nappasin uusista violeteista silmistänikin kuvan kännykällä kun olin laiska enkä jaksanut hakea kameraa hätiin. 


Todella ihanat piilolinssit, ne ovat todellakin VIOLETIT! Noista taitaa tulla luottotuotteet, aivan ihanat ovat. Vielä pitää testata niitä tilaamiani vihreitä, kunhan joskus olen menossa jonnekin. 


Loppuun teille vielä tällainen mukava kuva joka minun oli pakko napsaista jokin aika sitten kun hajosin niin kovasti nähtyäni tämän. 


Katsokaa Kiroilevan Siilin vasemmanpuoleista silmää...

2 kommenttia:

Krisu kirjoitti...

Tosi kauniit nuo violetit piilarit; voisin itekkin tykätä.
Saisi tosiaan nuo kelit jo lämmitä, mullakin nuha vaan pahenee, kun puol aamua tuolla ulkosalla seikkailin.

Seamrog kirjoitti...

Siitä vain violetteja linssejä hankkimaan! :)

No niinpä, tuo hervoton pakkanen on kyllä harvinaisen syvältä sanonko mistä... Onneksi ei ole enää kauaa kesään!