keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Hentoa harmautta.

Heräsin seitsemältä. Yleensä nukumme verhot kiinni mutta nyt ne olivat jääneet auki, ja sainkin herätä luonnonvaloon. Tuli kiva fiilis! Veikkasin että kello olisi ollut jo lähempänä yhdeksää kun oli niin valoisaa, mutta se olikin vasta seitsemän ja jouduin hetken makaamaan sängyssä hieroen vimmatusti silmiä että saisin ne pysymään auki. 

Nousin ylös. Vaivalloisesti. Jalkalihakseni ovat hiton kipeänä eilisestä siivoamisriehunnasta! En valita, minusta on mukavaa jos lihakset ovat hiukan kipeänä, tuntee ainakin että on käyttänyt niitä. Tänään sitten jos niikseen tulee, kävelen sellaiset kaksitoista kilometriä, eli Lastenklinikalle ja takaisin. Tulisipa ainakin päivän kuntoilut siinä hoidettua. 

Keitin kahvit ja lössähdin tähän koneen ääreen. Otto ja Taru nukkuvat ja Jani oli viime yön isovanhemmillani. Eilen illalla juttelimme Janin kanssa puhelimessa Tarusta ja autoista, ja en voi muuta sanoa kuin että kyllä se Jamppa on vaan jo iso poika. <3 Kasvaa niin kohisten. Kaveri äsken tekstasi ja sanoi laskeneensa että sitten kun minä olen 45v niin Jani on 29v ja Taru 27v. Ihan helkkari omituinen ajatus. En kykene sisäistämään sitä. Ehkäpä elän sitten ihan vain tätä hetkeä, tämän pystyn jopa sisäistämään. Vaikka on siinäkin omat ongelmansa tajuta että Jani on jo neljä!!

Eilen illalla olin tosiaan Tarun kanssa kaksin kotosalla. Otto oli kaveria tapaamassa ja Jani tosiaan isovanhemmillani. Voitte vain arvata miten hypin säikähdyksissäni ympäri kämppää kun kaksi julistetta tippuilivat koko ajan vuorotellen seiniltä ja kuului kummallisia rasahduksia. Selkäni takana seisoi joku koko ajan kun olin koneella, kuin vahtien. Onneksi minulla on sentään se tietämys että kummitukset sun muut eivät tee pahaa, muuten olisin varmaan oikeastikin saanut hepulin. Yleensä onnistun laittamaan ns. kuudennen aistin pois päältä jos en halua havaita mitään ns. paranormaalia aktiivisuutta, mutta viimeaikoina kummitteluja on ollut sen verran voimakkaammin että vaikka osittain onnistuisinkin olemaan havainnoimatta, niin silti tunnen jotakin. 
Toissayönä menimme Oton kanssa poikkeuksellisesti yhtä aikaa nukkumaan, ja olin jo puoliunessa kun Otto yhtäkkiä pomppaa istumaan kauhuissaan ja kysyy kävikö Jani huoneessamme. Ei käynyt, Jani tuhisi kiltisti sohvalla. Kuitenkin makuuhuoneen ovi oli raottunut hiukkasen, joten joku varmasti ainakin kurkisti makkariimme ellei sitten kokonaan halunnut pyrkiä sisään. Otto vielä huusi Jania, mutta Jani ei vastannut mikä merkitsi sitä että hän nukkui kuin tukki. Aamulla Otto vielä sanoi että hän ei nähnyt harhoja, ja miksi epäilisinkään sitä? Hän oli niin aidosti säikähtänyt että pelottelusta tai vastaavasta ei ollut kyse. Sanoin sitten vielä Otollekin että lopettaa panikoinnin, vaikka pelottaakin niin pitää muistaa että kummitukset eivät tee mitään pahaa. Toivokaamme vain ettei tänne ikinä majoitu poltergeistia, saan hepulin jos niin käy. 

Otto vihjaisi että tänään voisi olla hyvä hiustenvärjäyspäivä. Katsotaan jaksanko alkaa siihen projektiin tänään, vai venyykö vielä. Saattaa myös olla mahdollista että näen ystävääni tänään, olisi kyllä kiva, on tässä jo melkein viikko kun en ole ketään tavannut. 

Nyt täytynee hakea Taru pedistä ja alkaa valmistautumaan päivän toimiin.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minun mielestä nämä henkimaailman asiat ovat todella mielenkiintoisia ja haluaisin että minunkin kotona kummittelisi :D
Pienempänä kun asuin vielä perheen kanssa hieman vanhemmassa talossa kuin nyt, kuulin koko ajan askelia ja raksahduksia. Näin myös joskus yöllä hahmon seisovan sängyn vieressä.
Se oli tietysti alussa aika pelottavaa/ahdistavaa mutta kun siihen tottui niin se tuntui melkeimpä turvalliselta että joku on vahtimassa.

täytyy sanoa että olet tehnyt todella hyvän blogin. Täällä on aina jotain mielenkiintoista ja teksti on miellyttävää lukea.

Jatka samaan malliin! =)

Seamrog kirjoitti...

Kiitos kovasti! :)

Anonyymi kirjoitti...

Jostain eksyin blogiisi, ja on ollut todella turvallista huomata etten ole ainut, joka aistii "kummitukset" vai miksi niitä pitäisikään sanoa.. En ole millään tavalla perehtynyt aavemaailmaan, ihan tavallinen nuori nainen olen. Muistan vain jo pitkältä ajalta tunteneeni niiden läsnäolon. Lapsena eräässä talossa näinkin pari, mutta eihän mua kukaan uskonut. Voisin vieläkin kuvailla näkemäni tarkasti.

Blogisi löytäminen sattui sopivasti, sillä jostain tuntemattomasta syystä nyt viimeaikoina ne ovat olleet levottomina täällä. Tiedän kyllä sen, ettei tavallisia aaveita tarvitse pelätä, mutta niskakarvat nousevat pystyyn silti..