Se on edelleen kyllä erittäin kyseenalaista. Nukuin muuten ihan hyvin, paitsi Otto herätti minut vähän yli kaksitoista. Se oli liimautunut ihan kiinni kylkeen ja kysyi että mikä täällä piippaa. Kuulemma sellainen kellojen ääni kuului. Sellainen ding dong... Sain sitten unitokkurassa selville että se on minun kännykkäni, se kun pitää sellaista ääntä kun siitä on akku lähes tyhjä.
Ei siinä muuten, se vaan sai minut pelkäämään. En ole koskaan pitänyt kovasti kirkonkelloista tai kirkontorneista. Niissä on jotain hemmetin uhkaavaa. Tulee aina hautajaiset ja hautausmaat mieleen. Hrr.
Nätti sää näyttäisi olevan. Aurinko pikkuisen pilkottaa. Toivottavasti se valaa minuun sen verran energiaa ettei tämä päivä mene samanlaiseksi möllötykseksi kuin eilinen. Eilinen oli niin pitkä päivä ettei tosikaan... Tuntui että minuutti kesti yhtä kauan kuin normaalisti kokonainen päivä.
Otto lähtee kohta viemään Jania kerhoon ja minä saan nautiskella suht rauhaisasta aamukahvista kotosalla Tarun kanssa. Lapset ovat taas tapelleet keskenään kahdeksasta asti, siitä asti kun nousivat ylös... Miten mieltä ylentävää.
Katsotaan jos palailen tänään järkevämpien juttujen kanssa. Nyt aivot ovat sen verran jumissa ettei mitään pintapuolista syvempää oikein irtoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti