Janin kerhon myötä on tullut taas takaisin kouluaikaiset viikonlopunrakastamisfiilikset. Kouluaikana toki tykkäsi viikonlopusta kun sai vain olla ja möllöttää, ja koska me vanhemmat olemme tietenkin vastuussa lapselle kerhonkäynnistä, on meidän noustava seitsemän pintaan jotta poika ehtii yhdeksäksi kerhoon. Meidän on tietenkin vietävä hänet sinne.
Jos saan itseni arki-iltaisin ajoissa nukkumaan, ei ole ongelma eikä mikään nousta aikaisin ja lähteä tarpomaan kylmään syksyiseen viimaan Janin kanssa. Jos taas on jostain syystä mennyt myöhäiseksi, on olo mitä kamalin kun joutuu nousemaan paljon aiemmin kuin mikä olisi kivaa.
Viikonloput ovat vapauttavia, voi nähdä kavereita kun he eivät ole koulussa tai töissä silloin, voi nukkua aamuisin hiukan pidempään kuin arkisin... Mutta siltikin inhoan sunnuntaita. Sunnuntaisin on joka paikka ihan hiljaa, ihan kuin kaikki olisivat vain sisällä ja masentuisivat sen takia että on sunnuntai. Ulkona näkyy koko päivän aikana muutama hassu auto ja jalankulkija, vaikka meidän asuinalueemme luokitellaan Helsingin keskustaksi! Minä pidän siitä että kun katson ikkunasta ulos, näen ihmisiä ja autoja ja elämään ympärilläni. En pidä siitä tunteesta mikä tulee kun ketään ei näy missään, tuntuu kuin olisi yksin koko maailmassa. Sunnuntaisin odotan aina innolla maanantaita, ja keskiviikon tienoilla alan odottaa enenevässä määrin perjantaita. Tosin en aina. Joskus on mukava viikko ja paljon kaikkea kivaa tekemistä, niin ettei haluaisi sen viikon koskaan loppuvan.
Minulla on nykyään erittäin usein sellaisia päiviä ja jopa yksittäisi hetkiä joiden haluaisi kestävän ikuisesti. Niinä hetkinä minulla on niin tajuttoman hyvä olla, että tuntuu siltä että kun se hetki loppuu, niin romahdan täysin. Eihän niin ole käynyt, mutta se on vain jotakin aivojen ja tunteiden luomaa illuusiota.
Minulla täytyy olla jotakin mitä odottaa. Kuitenkaan se ei saa olla mikään sellainen asia mitä täytyy odottaa liian kauan, sillä silloin tulee vain toivoton olo.
Tällä hetkellä odotan:
-Samhainia - ei enää pitkä aika! Noin viikko!
-Joulua - silloin saa lahjoja, kinkku tuoksuu asunnossa, joulukuusen koristeet kilisevät vaimeasti ohi kulkiessa... Täytän myös vuosia. Sitä vuosilukua en sinänsä kamalan innolla odota, tuntuu että vanhenen ihan kamalasti kun ikä alkaakin numerolla kaksi eikä enää ykkösellä. Ei voi olla ajattelematta että siitä alkaa vääjäämätön vanheneminen, vaikkei se mielestäni edes ole niin.
-Parin hyvän ystävän tapaamista - ei tietoa milloin, mutta odotan silti. En malta odottaa.
-Odotan kenkieni saapuvan, samaten erään elokuvan ja CD:n saapumista odotan - ei tietoa kauanko menee, mutta ainakin pari noista saan hyppysiini varmasti viikon sisällä.
-Odotan myös kevättä jollain tasolla - siihen on kyllä vielä aikaa.
-Odotan joulukuun ensimmäistä päivää - silloin annan itselleni luvan kuunnella joululauluja, syödä joulutorttuja, pipareita ja juoda glögiä. Silloin Jani on innoissaan kun joka päivä saa avata yhden luukun suklaakalenterista ja taidan minäkin olla ihan yhtä innoissani siitä asiasta...
Tässä odotellessa on hyvä kuunnella hyvää musiikkia, juoda hyvää kahvia, miettiä asioita jotka ovat enemmän kuin hyvin, pukeutua ja meikata kauniisti, käydä ulkona tuoksuttelemassa syksyä, katsoa hyviä elokuvia. Menemme jo ensi kuussa Oton kanssa joululahjaostoksille, ettei kaikki rahanmeno osu joulukuulle.
*Distrance - Everyday*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti