Turinoita.

Lastenklinikalta tuli eilen kirje. Sieltä on varattu Tarulle aika lastenkirurgian poliklinikalle. Taas. 


Meillähän on tässä nyt kohta puolitoista vuotta ollut tajutonta sairaalalla ravaamista. Tarullahan on sydänvika joka kylläkin korjattiin ja sydämentahdistin. Samaten hänellä oli eräs muukin ongelma joka leikkauksella korjattiin sydämen lisäksi ja nyt sitten seuraillaan hänen lonkkiaan ja käsiään. Jalat hänellä ovat hiukan eri mittaiset ja sormissa on pieniä epämuodostumia (lähinnä kynsissä ja yhdestä sormesta taitaa puuttua kokonaan sormen pää jota ei sinänsä päälle päin huomaa). 

Jani on ihan perusterve lapsi. Silloin kun häntä odotin minulla oli aivan kamala pahoinvointi ja muutenkin tosi huono fiilis fyysisesti, henkisesti olinkin sitten onneni kukkuloilla. Tarua odottaessa minulla ei pahemmin fyysisessä voinnissa vikaa ollut, henkisessä sitäkin enemmän. Koko ajan oli jokin kummallinen pelko ja odotin synnytystä lähinnä kauhulla, sillä minulla oli plussatestistä lähtien sellainen olo että kaikki ei ole kunnossa. Niin kuin ei ollutkaan. Taru sai tunnin olla sylissäni synnyttyään, heti sen jälkeen hänet vietiin pois. Yön yli hän oli Kätilöopistolla seurantaosastolla ja heti seuraavana aamuna aikaisin hänet vietiin Lastenklinikalle. Samana päivänä leikattiin ja tyttö oli noin kaksi viikkoa sairaalassa. Sitten hän pääsi kotiin. Noin kuukauden sai olla kotona, sitten hänet vietiin taas sairaalaan leikattavaksi ja olikin sillä tiellään melkein kuukauden. 


Nyt kaikki on päällisin puolin kunnossa, Taru konttaa ja nousee itse istumaan ja seisomaan tukea vasten, juttua riittää kovasti ja sanojakin tulee jo (äiti, tutti ja auto ja isikin jossain määrin). 
Enkä voisi olla onnellisempi. 
Ennen Tarun syntymää ajattelin etten selviäisi nk. vammaisen lapsen kanssa. Kun Taru syntyi, minusta löytyi voimavaroja joita en tiennyt olevan olemassakaan. Päivittäin pelkäsin Tarun voinnin romahtamista ja sitä että menetän hänet, mutta silti jaksoin olla vahva ja hoitaa lapsiani. En edes puhunut kenellekään pahemmin peloistani. Ulkopuolinen saattoi saada sen käsityksen etten välitä, sillä olin kehittänyt jonkin erittäin kovan ulkokuoren koska sisälläni myllersi niin tajuttomasti. Pelkäsin koko ajan. 
Nyt pelko on väistynyt ja saan olla Tarun ja tottakai myös Janin onnellinen äiti. Taru on aurinkoisin ja iloisin lapsi jonka olen koskaan tavannut. Olen onnellinen että saan olla hänen äitinsä, että saan tukea häntä koko elämäni ajan, sillä helppoa hänellä ei varmastikaan tule olemaan. En vaihtaisi tätä mihinkään. Toivon että Otto on yhtä onnellinen saadessaan elää niin mahtavan lapsen isänä. Ja Jani on maailman rakastavin isoveli pikkusiskolleen. 
Luin jostakin että synnynnäisesti sairaita lapsia ei anneta muille kuin sellaisille vanhemmille jotka pystyvät tilanteen kestämään. Minusta se on kauniisti sanottu ja meidän tapauksessamme totta. Aluksihan minä romahdin, en tehnyt muuta kuin itkin, mutta ei mennyt kuin alle vuorokausi niin olin päälle päin tyyni ja kestin kaikki iskut. En edes itkenyt paljoa. Sisäisesti kuitenkin itkin. 

Äitini on harmitellut kovasti sitä että jouduin näin nuorena kestämään noinkin vaikean asian. Minusta siinä ei ollut sinällään mitään pahaa kun kaikki on nyt kuitenkin kunnossa. Kasvoin henkisesti todella paljon, yhtä paljon kuin kasvoin silloin kun olin 16v ja Jani syntyi. Tunnen olevani valmiimpi tulevaa elämää varten. Tein eilen nettitestin jossa tulos oli että vaikket olisikaan vanha, olet nähnyt elämää. Ja niin se todella on. 


Nyt minulla on hyvä olla. Tuntuu siltä että Taru on elämänsä kunnossa, ja tottahan minä sen näen. Ruoka uppoaa paremmin kuin hyvin ja tyttö on kova menemään. Ei mene kuin pari sekuntia niin johan neitonen karkaa katseen alta jos vähän päätään kääntää pois. Luultavasti on jotakin vaikutusta tytön horoskooppimerkillä, hän on Kaksonen... Lähestulkoon kahdessa paikassa yhtä aikaa.